Lunta näkyvissä

Punainentupa

Täällä ollaan, perillä kohteessa. Kummallista, hassua, hullua. En vielä käsitä, että jään oikeasti asumaan tänne.

Eilen illalla sanoin hei hei kodilleni Helsingin Toukolassa ja hyppäsin muuttoavuksi lähteneen isäni kanssa Pasilasta yöjunaan. Pakettiauto pakattiin autovaunuun. Sitten puksuttelimme halki Suomen, ja aamulla heräsimme Rovaniemellä.

Rovaniemi

Rovaniemeltä matka jatkui eteenpäin kohti pohjoista pakettiautolla. Reilut puolitoista tuntia myöhemmin olimme perillä.

Nyt ihmettelen, mihin asentoon elämä täällä mahtaa asettua. Yritän kovasti olla suunnittelematta liikoja, antaa elämän kuljettaa. Helppoa se ei kyllä ole, myönnän.

Onneksi on viisaita ajattelijoita, joiden sanojen äärelle voin kääntyä silloin, kun itseltä meinaa kadota ajatus, miksi oikein päätin tulla tänne. Tänään sain apua Brenda Shoshannan Zen ja rakastumisen taito -kirjan sanoista:

”Kun keskittyneesti otamme vastaan kaiken, mitä elämä tuo tullessaan, tulee jokaisesta päivästä sopiva päivä rakastua elämään kaikkinensa, löytää loputtomiin hämmästyksen aiheita, lempeyttä, ystävyyttä ja leikkisyyttä.”

Siinäpä se. Hämmästellään.

Lähtö lähestyy

Tässä sitä nyt sitten ollaan. Tavarat on pakattu ja huonekalut kiikutettu vintille. Lähtö kohti pohjoista on huomenillalla. Absurdia mutta totta.

Viime päivät (tai oikeastaan viikot) ovat olleet yltäkylläisiä, täynnä puuhaa ja menoa. En ole halunnut tinkiä mistään, vaan olen sanonut ahnaasti kaikelle kyllä (en sanonut ei edes sille yhden yön Tallinan-reissulle, joka ei olisi millään mahtunut aikatauluihin mutta jota en missään nimessä halunnut perua). Lopputuloksena on ollut, että olen suhannut kaksi viikkoa duracellpupumaisesti sinne tänne ja panikoinut aikatauluja: Ehdinkö tavata kaikkia rakkaita ihmisiä? Ehdinkö pakata tavarat ajoissa kasaan? Ehdinkö siivota asunnon vuokralaista varten siistiin kuntoon? Ehdinkö, ehdinkö, ehdinkö?

No, ehditty on, mutta pakko myöntää, että olo on rättiväsynyt. Että juuri nyt silmät seisovat päässä enkä pysty suoltamaan aivoistani yhtään viisasta ajatusta edessä olevasta elämänmuutoksesta (aivan kuin minulla niitä muutoin olisikin yllin kyllin). Tässä sitä nyt vain mennään, tehdään ja katsotaan, mitä tuleman pitää. Huomenna yöjunaan, ylihuomenna perillä. Huhheijaa.

Sen kuitenkin haluan tähän väliin huikata, että olen ollut häkeltyneen kiitollinen kaikesta lämmöstä ja tuesta, jota olen osakseni tämän päätöksen johdosta läheisiltä saanut. Kiitos äiti ja isä, siskot, ystävät, sukulaiset ja entiset työtoverit. Olette mahtavia kaikki.

Palaan asiaan, kun olen päässyt pohjoiseen. Nyt nukkumaan. Hei hei.

Pakkaajan mietteitä

”Elämänmuutos on seikkailu”, kirjoitti kollega juttuun. Nyökyttelin ajatukselle (juuri niin!) ja näin hetken aikaa itseni suureksi löytöretkeilijäksi, joka vailla huolia ja murheita säntää kohti uusia seikkailuja ja pelottomasti selättää vastaan tulevat vaikeudet.

Pakko kuitenkin tunnustaa, että suurimman osan ajasta tunnen itseni kaikkea muuta kuin pelottomaksi ja rohkeaksi. Stressaan ja murehdin tulevaa (Mitä oikein ajattelin, kun irtisanouduin työstäni? Miten minun vielä käy? Pärjäänkö minä? Joudunko katuojaan? Varmasti joudun!). Että se siitä suuresta seikkailijasta.

Kyllähän minä tiedän, että elämä kantaa (pakkohan sen on, kun kaikki kerran hokevat niin!), mutta miksi siihen on niin vaikea luottaa? Ja miksi tämä vanhasta irtipäästäminen on niin pirun vaikeaa?

Olin näissä mietteissä, kun löysin tavaroita pakatessani vanhan päiväkirjan välistä näytelmäkirjailija Laura Ruohosen esseen Synti, laiskuus ja joutilaisuus. Olin ottanut sen talteen Ylioppilaslehdestä vuonna 2005. Esseessään Ruohonen pohtii joutilaisuutta ilon edellytyksenä (”ilo ja onni syntyvät joutilaisuudesta”, hän kirjoittaa). Ruohosen teksti pysäytti:

”Elämää ei saa elää kuin täyttäisi ristisanaa. Se, että tekee tarkan suunnitelman ja sitten pyrkii toteuttamaan sen, ei tee elämästä parempaa. Se vie mehun kaikesta, muuttaa yllätykset epäonnistumisiksi. Suuri osa ihmisistä elää suuren ahdistuksen vallassa siksi, etteivät asiat mene, kuten niiden oli suunniteltu menevän, vaan jollain toisella tavalla. Joka ehkä on aivan yhtä hyvä, jos malttaisi katsoa tarkemmin.”

Esseetä lukiessa ajattelin, että tässäpä missiota tulevalle vuodelle. Oppia olemaan tekemättä tarkkoja suunnitelmia. Luottaa siihen, että elämä kantaa. Antaa elämän yllättää.

En vielä tiedä, pystynkö tähän, mutta aion yrittää. Minun täytyy yrittää.

Nyt jännittää

En tiedä, mitä tästä tulee. Tämä on hyppy tuntemattomaan.

Olen irtisanoutunut työstäni, vuokrannut asuntoni joulukuun alusta ensi vuoden loppuun ja ostanut menolipun pohjoiseen. Enää viisi työpäivää jäljellä. Muutto Lappiin on vajaan kahden viikon päästä.

Olen ollut nykyisessä työssäni lähes kolme vuotta. Sinä aikana olen kirjoittanut ja käsitellyt lukemattomia erilaisia elämänmuutostarinoita ja -vinkkejä. Minulla jos kellä pitäisi siis olla tietoa siitä, miten elämänmuutos tehdään. Noin teoriassa. Käytäntö onkin sitten toinen juttu. Mutta tässähän sitä käytäntöä kohta saadaan, ihan kunnolla.

Jos totta puhutaan, tämä hyppy jännittää minua. Jännittää kovasti. Mutta ei auta, päätös on nyt tehty. Edessä on suuri tuntematon. Saas nähdä, miten minun käy.