”Elämänmuutos on seikkailu”, kirjoitti kollega juttuun. Nyökyttelin ajatukselle (juuri niin!) ja näin hetken aikaa itseni suureksi löytöretkeilijäksi, joka vailla huolia ja murheita säntää kohti uusia seikkailuja ja pelottomasti selättää vastaan tulevat vaikeudet.

Pakko kuitenkin tunnustaa, että suurimman osan ajasta tunnen itseni kaikkea muuta kuin pelottomaksi ja rohkeaksi. Stressaan ja murehdin tulevaa (Mitä oikein ajattelin, kun irtisanouduin työstäni? Miten minun vielä käy? Pärjäänkö minä? Joudunko katuojaan? Varmasti joudun!). Että se siitä suuresta seikkailijasta.

Kyllähän minä tiedän, että elämä kantaa (pakkohan sen on, kun kaikki kerran hokevat niin!), mutta miksi siihen on niin vaikea luottaa? Ja miksi tämä vanhasta irtipäästäminen on niin pirun vaikeaa?

Olin näissä mietteissä, kun löysin tavaroita pakatessani vanhan päiväkirjan välistä näytelmäkirjailija Laura Ruohosen esseen Synti, laiskuus ja joutilaisuus. Olin ottanut sen talteen Ylioppilaslehdestä vuonna 2005. Esseessään Ruohonen pohtii joutilaisuutta ilon edellytyksenä (”ilo ja onni syntyvät joutilaisuudesta”, hän kirjoittaa). Ruohosen teksti pysäytti:

”Elämää ei saa elää kuin täyttäisi ristisanaa. Se, että tekee tarkan suunnitelman ja sitten pyrkii toteuttamaan sen, ei tee elämästä parempaa. Se vie mehun kaikesta, muuttaa yllätykset epäonnistumisiksi. Suuri osa ihmisistä elää suuren ahdistuksen vallassa siksi, etteivät asiat mene, kuten niiden oli suunniteltu menevän, vaan jollain toisella tavalla. Joka ehkä on aivan yhtä hyvä, jos malttaisi katsoa tarkemmin.”

Esseetä lukiessa ajattelin, että tässäpä missiota tulevalle vuodelle. Oppia olemaan tekemättä tarkkoja suunnitelmia. Luottaa siihen, että elämä kantaa. Antaa elämän yllättää.

En vielä tiedä, pystynkö tähän, mutta aion yrittää. Minun täytyy yrittää.