Tässä sitä nyt sitten ollaan. Tavarat on pakattu ja huonekalut kiikutettu vintille. Lähtö kohti pohjoista on huomenillalla. Absurdia mutta totta.

Viime päivät (tai oikeastaan viikot) ovat olleet yltäkylläisiä, täynnä puuhaa ja menoa. En ole halunnut tinkiä mistään, vaan olen sanonut ahnaasti kaikelle kyllä (en sanonut ei edes sille yhden yön Tallinan-reissulle, joka ei olisi millään mahtunut aikatauluihin mutta jota en missään nimessä halunnut perua). Lopputuloksena on ollut, että olen suhannut kaksi viikkoa duracellpupumaisesti sinne tänne ja panikoinut aikatauluja: Ehdinkö tavata kaikkia rakkaita ihmisiä? Ehdinkö pakata tavarat ajoissa kasaan? Ehdinkö siivota asunnon vuokralaista varten siistiin kuntoon? Ehdinkö, ehdinkö, ehdinkö?

No, ehditty on, mutta pakko myöntää, että olo on rättiväsynyt. Että juuri nyt silmät seisovat päässä enkä pysty suoltamaan aivoistani yhtään viisasta ajatusta edessä olevasta elämänmuutoksesta (aivan kuin minulla niitä muutoin olisikin yllin kyllin). Tässä sitä nyt vain mennään, tehdään ja katsotaan, mitä tuleman pitää. Huomenna yöjunaan, ylihuomenna perillä. Huhheijaa.

Sen kuitenkin haluan tähän väliin huikata, että olen ollut häkeltyneen kiitollinen kaikesta lämmöstä ja tuesta, jota olen osakseni tämän päätöksen johdosta läheisiltä saanut. Kiitos äiti ja isä, siskot, ystävät, sukulaiset ja entiset työtoverit. Olette mahtavia kaikki.

Palaan asiaan, kun olen päässyt pohjoiseen. Nyt nukkumaan. Hei hei.