After Christmas

Niin se joulu mennä jolkotti, ja talo hiljeni eilen jouluvieraista. (No joo, virallisestihan joulu kestää toki loppiaiseen, mutta kyllä se nyt vain siltä tuntuu, että tässä se joulu tältä erää osaltani oli, kiitos ja näkemiin ja palataan asiaan taas ensi vuonna.)

Pyhät menivät rattoisasti, mutta nyt on mukava karistella joulun tomut harteilta ja suunnata katse kohti uutta vuotta. Pakko tunnustaa, että hieman taas jännittää, mitä tuo tuleva vuosi, big 2015, tuo tullessaan. Yritän olla tekemättä tarkkoja suunnitelmia ja luottaa, että hyviä asioita tapahtuu, mutta hetkittäin vanha tuttu huoli tulevasta meinaa puskea pintaan. Oi voi.

Eniten jännittää taloudellinen pärjääminen, vaikka juuri nyt näyttäisi siltä, että ihan hyvin tämä free-ura on lähtenyt käyntiin eikä ainakaan akuuttia hätää pitäisi olla. Mutta pieni ääni pään keksii kaikenlaisia mahdollisia uhkia. Mitä jos tilanne muuttuukin jossain vaiheessa? Entä jos tämä kaikki onkin vain aloittelijan hyvää tuuria ja todellisuus paljastuu jossain vaiheessa aivan toiseksi?

Jos ja jos ja jos.

Ja sitten: Hetkittäin iskee oivallus, että on tämä elämä lopulta aika huikeaa. Että kaikenlaista sitä saakin tehdä ja kokea ja paljosta olla kiitollinen. Jos jotakin ensi vuodelta toivon, niin sitä, että osaisin säilyttää elämää kohtaan uteliaan, innokkaan mielen.

Olen huomannut, että oma olo muuttuu paljon paremmaksi heti, kun uhkien sijasta keskittyy näkemään tavoitteita, toiveita ja mahdollisuuksia ja miettii, mitä kaikkea hyvää vielä voikaan edessä. Mitä jos kaikki meneekin hyvin? Entä jos haaveet toteutuvatkin?

Miten kutkuttava ajatus.

”Jos huomiosi keskittyy hallintapyrkimykseen, mielesi takertuu siihen, mitä sinun mielestäsi täytyy tapahtua, pitäisi tapahtua tai on tapahtunut. Tämä takertuminen ruokkii kärsimystä. Jos haluat tukea mieluummin kuin hallita, leimahdat liekkiin. Mielesi lakkaa takertumasta ja alkaa avautua.”

­– Gangaji kirjassaan Löydä sisäinen loisteesi.

Onnellinen revontulibongari.

Onnellinen revontulibongari.

Revontulihälytys!

Tätä on odotettu. Pitkään ja hartaasti. Ensimmäiset revontuleni. Ei vielä kovin voimakas show, mutta ensimmäiset havainnot kuitenkin. Oo-la-laa!

Tänään klo 23.08.

Tänään klo 23.08.

Tästä on hyvä aloittaa joulunvietto. Pakkasta on parisenkymmentä astetta, tähtitaivas kirkas. Isä, äiti ja sisko miehineen tulivat eilen. Nyt keittelemme glögiä, lämmittelemme ja odottelemme, josko vielä saisimme tänä yönä toisen revontulinäytöksen.

Hyvää joulua itse kullekin! Voikaa.

Uusi menopelini

Tästä se lähtee. Upouusi potkukelkkani.

Potkukelkka on näillä leveysasteilla suosittu kulkuväline. Paikallisten mummojen ja pappojen potkukelkkailua seuratessani minuunkin iski kauhea potkukelkkakuume. ”Minäkin haluan oman potkukelkan”, höyrysin kotona. Viimeksi olen potkukelkkaillut lapsena. Silloin minulla oli pieni punainen lasten potkukelkka.

Tänään sitten tein sen: kävin ostamassa kylän urheiluliikkeestä (i-h-a-n-a-n!) punaisen (tietty!) Eslan potkukelkan. Ei muuten ollut mikään ihan halpa menopeli: tämän aikuisten E6-mallin hinnaksi tuli liukujalaksineen 150 euroa. Mutta se on kotimaista laatutyötä ja siinä on kaikki viimeisen päälle kohdallaan.

Kaupat tehtyäni poljin innoissani kylältä kotiin. Matkaa tuli noin kolmen kilometrin verran.

Mitä opin? Ainakin sen, että olin pukenut päälle ihan liikaa. Potkukelkkailu on hauskaa mutta hikistä hommaa, huh. Välillä piti ottaa rukkaset pois käsistä ja avata takkia – niin kuuma potkiessa tuli.

Tähän on nyt sitten tultu: minusta on virallisesti tullut hassu potkukelkkatäti. Hei vaan sinne etelään.

P. S. Ensimmäinen potkukelkkamatkani kylältä kotiin on myös time laps -videoitu, kun mies keksi kiinnittää kelkkaan kameran. Löydät videon matkastani täältä.

Päivän pituus 57 minuuttia

Päivä se sen kun lyhenee. Tarkistin Forecan sivuilta, että täällä Sodankylässä aurinko nousi tänään 11.38 ja laski 12.35. Päivän pituudeksi tuli näin huikeat 57 minuuttia.

Lähestymme kaamosta. Virallisesti se täällä Sodankylässä kestää neljä päivää, kertoo Ilmantieteen laitos. En tiedä tarkkaan, mitkä päivät ne tänä vuonna ovat – onnistuin löytämään vain tiedon, että neljä kaamospäivää osuvat välille 19.–25. joulukuuta. Aloitusajankohta vaihtelee siis vuosittain hieman. Kuinka ärsyttävän epämääräistä! Haluaisin tietää tarkasti! (Että jos joku nyt sattuu tietämään Sodankylän kaamospäivien tarkat päivämäärät, niin tänne tieto, kiitos.)

Jossain määrin tämä pimeys on lohdullista. Saa käpertyä kotiin ja olla vain. Nyt kun vielä saimme hankittua polttopuita ja avattua takkatulikauden, tuntuu siltä, että olen valmis vastaanottamaan kaamoksen. Tule tänne vain, pimeys, puske päälle koko voimallasi, minä kestän kaiken!

Näkymä työhuoneen ikkunasta tänään klo 11.03.

Näkymä työhuoneen ikkunasta tänään klo 11.03.

Meillä on nyt tuli takassa, hurraa!

Parasta kirkasvaloa pimeyttä vastaan: takkatulen loimu.

Tästä se lähtee

Terveisiä täältä lumitöiden, varsinaisten töiden ja autoilun ihmeellisen maailman keskeltä!

Olen saanut hommia pikkuhiljaa käyntiin – löytänyt hyviä kontakteja ja kirjoittanut jo pari juttuakin (ta-daa!) – ja sillä tavoin onnistunut kääntämään viimeviikkoiset huoli- ja murheajatukset orastavaksi innostukseksi. Tästä se lähtee, huomaan aika ajoin puhisevani.

Kyllä se vain niin on, että parasta vastalääkettä huolehtimiselle on toiminta, kuten Wayne W. Dyer kirjoittaa vanhassa kirjassaan Hyväksy itsesi, uskalla elää (”Huolestuminen ei koskaan millään tavalla paranna asioita, vaan päinvastoin tekee ihmisen vähemmän tehokkaaksi suhteessaan nykyisyyteen”, Dyer toteaa).

Olen palannut tuon klassikon pariin ja saanut siitä jälleen inspiraatiota omaan elämään. Dyerin mukaan huoli on syyllisyyden rinnalla yksi kaikkein hyödyttömimpiä tunteita, sillä vaikka olisi kuinka huolissaan tahansa, se ei muuta mitään. Asiallinen pointti. Niinpä päätin lopettaa huolehtimisen hetkeksi kokonaan ja yksinkertaisesti ruveta hommiin. Ja kas, hyviä asioita alkoi heti tapahtua (voiko se oikeasti olla näin yksinkertaista, voiko?).

Moni ystävä on kysellyt, millainen sää siellä oikein on. No, lunta sataa KOKO AJAN, tai siltä ainakin välillä tuntuu. Minähän pidän lumesta, mutta nyt kun asun omakotitalossa ja lumityöt ovat omalla vastuulla, huomaan ajattelevani, että ei siellä nyt ihan koko ajan tarvitsisi sataa, vähempikin riittäisi…

Ja sitten on tuo auto, jonka kanssa yritän kiivaasti tulla toimeen. Tämä autoileva elämäntapahan on minulle jotain vallan uutta. En ole kymmeneen vuoteen juuri ajanut, ja sen kyllä tuntee ja huomaa, varsinkin kun sääolosuhteet ovat mitä ovat – sataa lunta, on pimeää ja liukasta, ikkunat ovat jatkuvasti huurussa ja niin edelleen ja niin edelleen. Huokaus. Jännitän autoilussa suurin piirtein kaikkea mahdollista: peruuttamista, vaihteiden vaihtamista, ohittamista, mitä vielä. Pelkään myös vastaantulevia autoja liukkaalla, lumisella tiellä. Tämän lisäksi olen jo lukuisia kertoja onnistunut unohtamaan auton valot päälle (miksi ihmeessä ne eivät mene pois päältä automaattisesti, kysynpähän vain!).

Tänään koin tämänhetkisen autoiluhistoriani ehkä säväyttävimmät hetket: Tein pihalla lumitöitä ja päätin siirtää autoa. Auto ei suostunut liikkumaan minnekään, ei eteen- eikä taaksepäin (tällä kertaa valot EIVÄT olleet jääneet päälle, joten vika ei voinut olla ainakaan siinä). Aloin hermostua. Yritin ja yritin, mutta auto sammui aina. Lopulta ei auttanut muu kuin tarttua kännykkään, soittaa miehelle töihin ja kertoa tilanne. Kävimme seuraavanlaisen keskustelun (kyllä, tämä on suora lainaus tosielämästä):

Minä: Sellaista täällä vaan ihmettelen, että en saa autoa liikkumaan minnekään.
Mies: Okei. Seuraa sarja vianhallintakysymyksiä.
Minä: Selvä.
Mies: Käynnistyykö auto?
Minä: Kyllä.
Mies: Onko pakki päällä?

Katos juu. Sepä se. Ilmankos ei auto liiku minnekään… Eipä tässä sitten mitään, hyvää työpäivän jatkoa sinne vaan.

Että tällaista tällä suunnalla. Jatketaan hommia.

Lisäys juttuun myöhemmin illalla:
Keskustelimme tämänpäiväisestä autoepisodista, ja keskustelussa kävi ilmi, että kun mies kysyi ”onko pakki päällä”, minä ymmärsin, että hän kysyi ”onko käsijarru päällä” ja samalla hetkellä tajusin, että käsijarru oli koko ajan päällä. Sekoitin siis päässäni pakin ja käsijarrun, ja ongelman syynä oli käsijarru, ei pakki. Jep jep. Oppia ikä kaikki.

Se hetki, kun on juuri saanut tehtyä lumityöt ja lunta alkaa sataa uudelleen.

Se hetki, kun on juuri saanut tehtyä lumityöt ja lunta alkaa sataa uudelleen.

Lahja itselle

Veronpalautukset tulivat tilille viime keskiviikkona, ja saman tien pistin ne likoon: tilasin itselleni joululahjaksi Arctipsin huopalapikkaat. Eilen postineiti kiikutti lapikkaat kotiovelle, ja tässä ne nyt ovat, punaiset huopalapikkaani, saanko esitellä?

IMG_0314

Kyllä näillä kelpaa painella pakkasissa.

P. S. Tänään päätin ostaa itselleni myös uudenvuodenlahjan (olenhan toki myös sen ansainnut!): buukkasin itseni Suomen Ladun Jooga tunturissa -leirille, joka järjestetään Kiilopäällä uuden vuoden alussa 2.-6.1. Tuskin maltan odottaa, oi-joi!

Murehtijan mietteitä (eli alku aina hankala)

”Olen joutunut miettimään, miksi päätin myydä asuntoni – eihän minun olisi tarvinnut. Olisin voinut jatkaa eloa nykyisellään. Mutta samanaikaisesti tiedän, että niin oli tehtävä. On päästävä eteenpäin, uskallettava ottaa riskejä, vaikka pelottaa.

Tämän sitaatin olen kirjoittanut minä itse. Löysin sen vanhasta, vuoden 2012 päiväkirjastani. Olin juuri ostanut Helsingistä kaksion, kun Kreikan-talouskriisi iski ja epävarmuus euroalueella paheni. Olin peloissani, että olin tehnyt emämokan ostaessani asunnon, jota varten jouduin ottamaan lisää lainaa. Pelkäsin talouskriisiä, EU:n romahtamista ja työttömäksi joutumista. Vatvoin asiaa päiväkirjassani monen sivun verran.

Näin jälkikäteen moinen panikointi tuntuu hassulta. Miten ihmeessä sain aikaan moisen kriisin pelkästä asunnon ostamisesta? Miksi maalasin mitä kummallisempia piruja seinille? Eihän mitään pahaa sattunut! Itse asiassa kyseisen kaksion ostaminen on ollut yksi parhaimmista päätöksistäni.

Miksi palaan tähän vanhaan päiväkirjamerkintään? Siksi, että sitä lukiessani aloin pohtia taipumustani stressata tulevaisuuteen liittyviä asioita usein ihan turhaan. Olen melkoinen murehtija. Aika ajoin paniikkini yltyy niin pahaksi, että minun on vaikea olla ja hengittää. Pelkoajatukset takovat päässäni ja kiertävät kehää.

Päiväkirjan ansiosta ymmärsin, että minulla on käyttäytymiskaava: Olen ripeä tekemään päätöksiä ja hyppään nopeasti, joidenkuiden mielestä jopa rohkeasti uuteen. Olen kuitenkin vain muka-rohkea. Uuteen hypättyäni iskee paniikki ja lyön jarrut päälle. Mitä olen mennyt tekemään? Teinkö hätiköidyn päätöksen? Miten minun oikein käy? Olenko ajanut itseni turmioon?

Tämäntyyppisiä ajatuksia minulla on ollut myös tällä viikolla, kun olen asettunut asumaan tänne Napapiirin pohjoispuolelle ja hypännyt vapaaksi toimittajaksi. Tällä kertaa murehdin muun muassa sitä, teinkö ammatillisen itsemurhan jättäessäni arvostetun vakityön näinä taloudellisesti vaikeina aikoina. Ei minun olisi tarvinnut sitä tehdä, olisin voinut jäädä vanhaan. Mitä ihmettä minä oikein ajattelin, kun tein tämän päätöksen? Olen ihmeissäni ja hämilläni. Uusi elämä tuntuu kummalliselta, oudolta.

En tiedä, onko tässä taas kyse vanhasta kaavastani, tavastani reagoida uusiin asioihin voimakkaasti synkkiä tulevaisuudenkuvia maalaillen, vai onko tämä pohjoiseen muutto sittenkään minulle oikea ratkaisu. Sen kuitenkin tiedän, että tulevaisuuden murehtiminen on turhaa ja typerää – tulevasta kun ei koskaan tiedä. Murehtiminen vain tekee olon tukalaksi ja vie ilon tästä hetkestä. Kuten Paula Salomaa kirjoittaa Vapauta sisäinen loistosi -kirjassaan:

”Tästä tulevaisuuteen kohdistuvasta huolestumisesta voi tulla jopa niin voimakas ajatustesi luoma pakkomielle, että se peittää alleen tämän hetken elinvoiman ja rikkauden. Olet ahdistuksen ansassa, sillä et voi tehdä mitään tilanteelle, joka on vain osa ajatustesi luomaa kuvitteellista tulevaisuutta, ei tätä todellista hetkeä.”

Järkipuhetta. Mutta vaikka tiedän tämän kaiken teoriassa, en silti ole vielä onnistunut pääsemään eroon murehtimistaipumuksestani. Uusien tilanteiden edessä ajatusmylly lähtee yhä liikkeelle ja karkaa toisinaan käsistä. En voi tehdä muuta kuin odottaa, että myrsky pääni sisällä laantuu.

Olen jälleen ottanut riskin, enkä tiedä, mitä tästä seuraa. Yritän sanoa itselleni, että tämä riski piti ottaa. Halusin sitä. Vaikka jälleen pelottaa.

Yogi Tea -teepussiviisautta.

Yogi Tea -teepussiviisautta. Tähän uskokaamme.