Terveisiä täältä lumitöiden, varsinaisten töiden ja autoilun ihmeellisen maailman keskeltä!

Olen saanut hommia pikkuhiljaa käyntiin – löytänyt hyviä kontakteja ja kirjoittanut jo pari juttuakin (ta-daa!) – ja sillä tavoin onnistunut kääntämään viimeviikkoiset huoli- ja murheajatukset orastavaksi innostukseksi. Tästä se lähtee, huomaan aika ajoin puhisevani.

Kyllä se vain niin on, että parasta vastalääkettä huolehtimiselle on toiminta, kuten Wayne W. Dyer kirjoittaa vanhassa kirjassaan Hyväksy itsesi, uskalla elää (”Huolestuminen ei koskaan millään tavalla paranna asioita, vaan päinvastoin tekee ihmisen vähemmän tehokkaaksi suhteessaan nykyisyyteen”, Dyer toteaa).

Olen palannut tuon klassikon pariin ja saanut siitä jälleen inspiraatiota omaan elämään. Dyerin mukaan huoli on syyllisyyden rinnalla yksi kaikkein hyödyttömimpiä tunteita, sillä vaikka olisi kuinka huolissaan tahansa, se ei muuta mitään. Asiallinen pointti. Niinpä päätin lopettaa huolehtimisen hetkeksi kokonaan ja yksinkertaisesti ruveta hommiin. Ja kas, hyviä asioita alkoi heti tapahtua (voiko se oikeasti olla näin yksinkertaista, voiko?).

Moni ystävä on kysellyt, millainen sää siellä oikein on. No, lunta sataa KOKO AJAN, tai siltä ainakin välillä tuntuu. Minähän pidän lumesta, mutta nyt kun asun omakotitalossa ja lumityöt ovat omalla vastuulla, huomaan ajattelevani, että ei siellä nyt ihan koko ajan tarvitsisi sataa, vähempikin riittäisi…

Ja sitten on tuo auto, jonka kanssa yritän kiivaasti tulla toimeen. Tämä autoileva elämäntapahan on minulle jotain vallan uutta. En ole kymmeneen vuoteen juuri ajanut, ja sen kyllä tuntee ja huomaa, varsinkin kun sääolosuhteet ovat mitä ovat – sataa lunta, on pimeää ja liukasta, ikkunat ovat jatkuvasti huurussa ja niin edelleen ja niin edelleen. Huokaus. Jännitän autoilussa suurin piirtein kaikkea mahdollista: peruuttamista, vaihteiden vaihtamista, ohittamista, mitä vielä. Pelkään myös vastaantulevia autoja liukkaalla, lumisella tiellä. Tämän lisäksi olen jo lukuisia kertoja onnistunut unohtamaan auton valot päälle (miksi ihmeessä ne eivät mene pois päältä automaattisesti, kysynpähän vain!).

Tänään koin tämänhetkisen autoiluhistoriani ehkä säväyttävimmät hetket: Tein pihalla lumitöitä ja päätin siirtää autoa. Auto ei suostunut liikkumaan minnekään, ei eteen- eikä taaksepäin (tällä kertaa valot EIVÄT olleet jääneet päälle, joten vika ei voinut olla ainakaan siinä). Aloin hermostua. Yritin ja yritin, mutta auto sammui aina. Lopulta ei auttanut muu kuin tarttua kännykkään, soittaa miehelle töihin ja kertoa tilanne. Kävimme seuraavanlaisen keskustelun (kyllä, tämä on suora lainaus tosielämästä):

Minä: Sellaista täällä vaan ihmettelen, että en saa autoa liikkumaan minnekään.
Mies: Okei. Seuraa sarja vianhallintakysymyksiä.
Minä: Selvä.
Mies: Käynnistyykö auto?
Minä: Kyllä.
Mies: Onko pakki päällä?

Katos juu. Sepä se. Ilmankos ei auto liiku minnekään… Eipä tässä sitten mitään, hyvää työpäivän jatkoa sinne vaan.

Että tällaista tällä suunnalla. Jatketaan hommia.

Lisäys juttuun myöhemmin illalla:
Keskustelimme tämänpäiväisestä autoepisodista, ja keskustelussa kävi ilmi, että kun mies kysyi ”onko pakki päällä”, minä ymmärsin, että hän kysyi ”onko käsijarru päällä” ja samalla hetkellä tajusin, että käsijarru oli koko ajan päällä. Sekoitin siis päässäni pakin ja käsijarrun, ja ongelman syynä oli käsijarru, ei pakki. Jep jep. Oppia ikä kaikki.

Se hetki, kun on juuri saanut tehtyä lumityöt ja lunta alkaa sataa uudelleen.