Let it snow

Lumimaisema01

Lunta on puskenut taivaalta viime päivät tasaista tahtia, ja ulkona on saanut huhkia lumitöitä urakalla.

Lumimaisema03

Olen tämän viikon naputellut juttuja tiiviisti kotikoneella enkä ole kauheasti liikkunut minnekään, mutta tänään istahdin pitkästä aikaa autonrattiin ja lähdin juttukeikalle Kelujärvelle (= kylä täällä Sodankylässä). Matkaa ei onneksi ollut tällä kertaa kuin parisenkymmentä kilometriä. Ennen liikkeelle lähtöä oli kuitenkin raivattava tie auki.

Ja hikihän siinä tuli. Huh.

Roskis

Jotain edistystä on kuitenkin kahdessa kuukaudessa tapahtunut, tatta-da-daa: minä en enää jännitä autoilua! En vaikka lunta on tolkuttomasti ja ajo-olosuhteet huonot.

Kuinka helppoa ajaminen mahtaakaan olla kesällä, kun ei ole lunta ja valoa piisaa vuorokauden ympäri. Tuskin maltan odottaa sitä.

 

Mainokset

Oma työhuone

Huone03

Muuttaessani tänne otin mukaan vain osan tavaroistani. Suurin osa jäi säilöön Helsinkiin. Pakkaamisperiaatteenani oli, että otan mukaan vain kaikkein kivoimmat ja/tai tarpeellisimmat tavarat. Kaikki muu jääköön sinne jonnekin (ja siellähän ovat).

Huone04

Teen freelancerina töitä kotoa käsin, ja halusin somistaa uuden työhuoneeni tavaroilla, joista minun tulee hyvää mieli. En ole mikään suuri sisustajaihminen, eikä tätä huonetta koskaan esiteltäisi minkään sisustuslehden sivuilla, mutta näiden rakkaiden tavaroiden keskellä minun on hyvä olla, hengittää ja tehdä töitä.

Huone07

Mukaan lähti muun muassa seuraavat tavarat: Moko Marketista ostamani intialainen kaappi, mummolta saatu itämainen matto, tähtivalosarja, muistikirjoja, virkkaamiani koreja ja kaksikerroksinen keksitarjotin, jota käytän korvakorutelineenä.

Onnea on oma huone. ❤

Huone08 Huone01

Esikuvia

Kirjat

Olen tänne pohjoiseen muutettuani lueskellut uudelleen kahta kirjaa, jotka aikanaan tekivät minuun ison vaikutuksen.

Toinen kirjoista on Elizabeth Gilbertin Omaa tietä etsimässä (Otava 2007), joka tunnetaan paremmin englanninkielisellä nimellään Eat, pray, love. Toinen on Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013). Molemmat ovat kirjoittajiensa henkilökohtaisia elämänmuutos- ja matkatarinoita.

Omaa tietä etsimässä kertoo Elizabeth Gilbertin vuodesta ulkomailla: rankan avioeron läpikäynyt amerikkalainen Gilbert lähtee ensin neljäksi kuukaudeksi Italiaan (Roomaan), sitten neljäksi kuukaudeksi Intiaan (ashramiin) ja lopulta neljäksi kuukaudeksi Indonesiaan (Balille). Luin Gilbertin kirjan ensimmäisen kerran kesällä 2007. Kirja tarttui käteeni sattumalta Kallion kirjastosta, jossa se oli esillä jonkinlaisessa ”kirjasto suosittelee näitä kirjoja” -hyllyssä. En ollut silloin kuullutkaan Eat, pray, lovesta, enkä tiennyt mitään sen maailmanmenestyksestä, vaan lainasin kirjan epäileväisesti pohdiskellen, olisiko se mistään kotoisin.

Ihastuin jo silloin – ja niin ihastuin nytkin – Gilbertin tapaan kirjoittaa: kirja on samanaikaisesti hauska ja vakava, kevyt ja syvällinen, viihdyttävä ja ajatuksia herättävä. Italiassa Gilbert opiskelee kieltä ja syö herkullista ruokaa, Intiassa hän joogaa ja meditoi ja Balilla hän yksinkertaisesti nauttii elämästä. Ah ja oih.

Vastustamatonta itseironiaa ja kepeää syvällisyyttä on myös Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin -kirjassa. Kirjan alussa Kankimäki on kyllästynyt ja tylsistynyt elämäänsä (”Olen niin tylsistynyt, että voisin kuolla, jos jaksaisin ja viitsisin.”). Hän jää vuodeksi vuorotteluvapaalle työstään ja lähtee Japaniin tutkimaan 900-luvulla eläneen japanilaisen hovinaisen Sei Shōnagonin elämää. Luin Kankimäen kirjan ensimmäisen kerran syksyllä 2013 heti sen julkaisun aikoihin.

Nyt kun olen itse tehnyt tämän niin sanotun elämänmuutokseni, luin kirjoja hieman eri silmin kuin ensimmäisellä kerralla.

Ensinnäkin kiinnitin tällä kertaa enemmän huomiota kirjoittajien vastoinkäymisiin ja vaikeuksiin – kuin vertaistukea ja vinkkejä eri tilanteista hakien. Huomasin, että eihän Gilbertillä/Kankimäelläkään ole koko ajan ihan helppoa ollut. Huomio tuntui lohdulliselta.

Sitten aloin pohtia, että tämäntyyppisten elämänmuutoskirjojen perusongelmana on, että ne ovat jälkikäteen yhteenpunottuja, eheitä lineaarisia kokonaisuuksia. Ne ovat ihania, koska niitä lukiessa tietää, että tässä käy hyvin. Sen sijaan keskellä omaa elämänmuutosta ei tiedä yhtään, miten lopulta käy, tuskin näkee seuraavan mutkan taakse. Ei auta muu kuin heittäytyä ja luottaa. Se on kuulkaas aika pelottavaa se. Mitä jos minulle ei käy yhtä hyvin kuin Elizabeth Gilbertille tai Mia Kankimäelle kävi? Entä missä ovat kaikki ne epäonnistuneet elämänmuutostarinat, joista emme koskaan kuule?

Kaikesta huolimatta inspiroiduin Gilbertin ja Kankimäen kirjoista taas valtavasti. Oma tilanteeni ja lähtökohtani ovat toki tyystin erilaiset kuin Gilbertillä/Kankimäellä, mutta sain kirjoista jälleen uskoa siihen, miksi joskus vain pitää ottaa ja lähteä, niin pelottavaa kuin se onkin. Pohdin, miten hieno paikka tämä maailma oikein onkaan ja kuinka paljon näkemisen ja kokemisen arvoisia asioita täältä löytyy. Ajatus kutkutti vatsanpohjassa. Olisi sääli viettää koko elämä vain yhdessä paikassa, jos kerran on mahdollista joskus lähteä jonnekin ja kerätä uusia kokemuksia. Aina tietenkään ei ole.

Toki hieman kateellisena pohdin, että siinä missä Gilbert vietti vuoden Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa ja Kankimäki seikkaili Japanissa, niin minä tulin lähteneeksi syvimmän kaaoksen keskelle Lappiin, eh-heh, että mikäs idea tämä nyt oikein oli.

Ei vaan, olen tyytyväinen tähän. Ratkaisunsa kullakin, ja hyvä niin.

 

”Haluan tietää, mitä minulle tapahtuu, jos jätän työpaikkani ja kävelen valkoiseen sumuun. Voiko loppuni olla onnellinen? Vai onko kertakaikkisen vääjäämätöntä, että päädyn köyhäksi ja yksinäiseksi kerjäläisnunnaksi, jonka ylimielisyydestä kerrotaan jälkipolville varoittavia tarinoita?” – Mia Kankimäki kirjassaan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

”Onni on henkilökohtaisen taistelun tulosta. Sen vuoksi on taisteltava ja pantava itsensä likoon. Se vaatii sinnikkyyttä ja toisinaan sen vuoksi on jopa matkustettava toiselle puolelle maailmaa. Oman onnensa toteuttamiseen on osallistuttava lakkaamatta.” – Elizabeth Gilbert kirjassaan Omaa tietä etsimässä.

 

Inarijärven jäällä

Inari01

Inari02

Inari03

Inari04

Inari05

Tänä viikonloppuna pääsin Inariin.

Varsinaisesti kyse oli työkeikasta, mutta mies lähti mukaan matkaan, sillä päätimme samalla reissulla vierailla miehen kollegan mökillä Inarijärven rannalla. Yövyimme siellä yhden yön, ja lauantaina sivakoimme Inarijärven jäällä. Suurin piirtein näissä maisemissa on muuten kuvattu television Loirinuotiolla-ohjelma.

Inari sijaitsee Sodankylästä muutama tunti pohjoiseen Jäämerentien (E75-tie) varrella. Jäämerentietä ja sen nähtävyyksiä markkinoidaan parhaillaan netissä omalla sivustolla. Markkinointikampanjan tarkoituksena on houkutella turisteja kesällä tänne, ja varsin houkuttelevaltahan tuo näyttää. Vai mitä sanotte tästä kampanjaan kuuluvasta videosta:

Sinne ja takaisin

Helsingin-reissu on nyt sitten heitetty. Palasin pohjoiseen eilen. Lensin Norwegianilla sinne ja takaisin.

Jännitin etukäteen, mitä tunteita Helsingissä käynti herättäisi. Mitä jos minusta tuntuisi liian vaikealta palata takaisin? Entä jos vierailu herättäisi kivuliaita tunteita?

Pelot osoittautuivat turhiksi (jälleen, kas kummaa…). Oli ihanaa kävellä kaupungin kaduilla ja istuskella kahviloissa ja ennen kaikkea oli ihanaa tavata rakkaita ystäviä (oi, sitä keskustelun ja tilityksen määrää!) ja perheenjäseniä, mutta ymmärsin visiittini aikana, että nyt minun aikani on olla täällä Lapissa. Helsinki on ihana rakas kotikaupunki, mutta se ei katoa sieltä minnekään enkä jää mistään paitsi. Voin aina palata sinne, ja jokin päivä palaankin, mutta vielä ei ole sen aika.

Kuinka rauhoittava oivallus.

Helsingin-visiitistäni tulikin lopulta todellinen hyvän mielen viikonloppu, jonka aikana tein kaikkea ihastuttavaa: Perjantaina kävin katsomassa ystävän kanssa Kansallisteatterissa vierailleen Q-teatterin Kaspar Hauser -näytelmän ja syömässä sushia. Lauantaina tapasin lukioaikaisia ystäviä uudessa meksikolaisravintolassa. Sunnuntaina vietettiin siskontytön viisivuotissynttäreitä ja halailin varastoon ihania siskontyttöjäni (5- ja 1-v). Heitä minun on täällä kaukana kroonisesti ikävä, sniif.

Kyllä hymyilyttää, kun pitkästä aikaa pääsee Sushibariin syömään.

Kyllä hymyilyttää, kun pitkästä aikaa pääsee Sushibariin syömään.

Kun sitten eilen palasin takaisin Sodankylään, mieli oli tyyni ja iloinen.

Onhan tässä nyt ollut reissua ja paikanvaihdoksia vuodenalkuun kerrakseen. Saa nähdä, miten arki asettuu paikoilleen kaiken tämän jälkeen. Vähän jännittää taas, kuten ehkä arvata saattaa, mutta tällä mennään. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa, vai miten se sanonta nyt menikään.

P. S. Lumesta puheen ollen: kävin äsken tekemässä pitkästä aikaa lumityöt. Tästä se taas lähtee. Lumitöiden teko on totisesti täällä pääharrastukseni ja never ending story.

Tänään kävin Äkäslompolossa

On tämä kaikki niin hassua. Hih.

Tänään ajoin juttukeikalle Äkäslompoloon. Siis ymmärrättekö varmasti: minä ajoin juttukeikalle Äkäslompoloon. Kai tuo lause on kaikista muista ihan ymmärrettävä, mutta omasta mielestäni siinä on hassua kutakuinkin kaikki, kuten vaikkapa nyt tuo ajaminen ja sitten tuo Äkäslompolo. Juttukeikan sentään ymmärrän, sillä se on tuttua puuhaa. Mutta kaikki muu oli tänään uutta ja ihmeellistä.

Jännitin mennessä ajamista hirveästi (ei ehkä tule suurena uutisena…). Yritin olla muina naisina: tässä sitä vaan ajellaan ihan pokkana, tsuupiduu, ei sen kummempaa. Oikeasti olin jännityksestä kankeana. Jännitystä lieventääkseni laitoin Nick Caven levyn soimaan. Ja se auttoi! Kiitos, Nick, rauhoittavasta äänestäsi.

Onneksi on muuten navigaattorit. En tiedä, miten olisin selvinnyt perille muutoin, opasteet kun ovat teiden varsilla tyypillisesti täällä tätä luokkaa:

photo-2

Eh.

Ajomatka Äkäslompoloon kesti kaksi tuntia. Oli pilvinen päivä, mutta onneksi lunta ei juuri satanut. Pakkasta oli vain seitsemisen astetta, mikä sekin oli mahtia. Ei tarvinnut stressata auton kylmäkäynnistämistä yms.

Paluumatkalla mieli olikin jo rennompi. Vain yksi poro onnistui säikäyttämään pahasti. Oli jo pimeää ja olin melkein poron kohdalla, kun vasta bongasin sen. Kaikeksi onneksi selvisin pelkällä säikähdyksellä ja poro jolkotteli metsään.

Nyt on kieltämättä aika lailla voittajafiilis. Minä tein sen, I did it! Ehkäpä alan saada autoilun vähitellen haltuuni. Jos kerran selvisin Äkäslompoloon ja takaisin, selviän mistä vaan, eikös?!

P. S. Olen lähdössä huomenna viikonloppuvisiitille Helsinkiin (jännittävää sekin!). En tiedä, ehdinkö/jaksanko päivittää blogiani siellä ollessani, ohjelmaa on kertynyt sen verran paljon, mutta sen jälkeen sitten taas. Hei hei.