On tämä kaikki niin hassua. Hih.

Tänään ajoin juttukeikalle Äkäslompoloon. Siis ymmärrättekö varmasti: minä ajoin juttukeikalle Äkäslompoloon. Kai tuo lause on kaikista muista ihan ymmärrettävä, mutta omasta mielestäni siinä on hassua kutakuinkin kaikki, kuten vaikkapa nyt tuo ajaminen ja sitten tuo Äkäslompolo. Juttukeikan sentään ymmärrän, sillä se on tuttua puuhaa. Mutta kaikki muu oli tänään uutta ja ihmeellistä.

Jännitin mennessä ajamista hirveästi (ei ehkä tule suurena uutisena…). Yritin olla muina naisina: tässä sitä vaan ajellaan ihan pokkana, tsuupiduu, ei sen kummempaa. Oikeasti olin jännityksestä kankeana. Jännitystä lieventääkseni laitoin Nick Caven levyn soimaan. Ja se auttoi! Kiitos, Nick, rauhoittavasta äänestäsi.

Onneksi on muuten navigaattorit. En tiedä, miten olisin selvinnyt perille muutoin, opasteet kun ovat teiden varsilla tyypillisesti täällä tätä luokkaa:

Eh.

Ajomatka Äkäslompoloon kesti kaksi tuntia. Oli pilvinen päivä, mutta onneksi lunta ei juuri satanut. Pakkasta oli vain seitsemisen astetta, mikä sekin oli mahtia. Ei tarvinnut stressata auton kylmäkäynnistämistä yms.

Paluumatkalla mieli olikin jo rennompi. Vain yksi poro onnistui säikäyttämään pahasti. Oli jo pimeää ja olin melkein poron kohdalla, kun vasta bongasin sen. Kaikeksi onneksi selvisin pelkällä säikähdyksellä ja poro jolkotteli metsään.

Nyt on kieltämättä aika lailla voittajafiilis. Minä tein sen, I did it! Ehkäpä alan saada autoilun vähitellen haltuuni. Jos kerran selvisin Äkäslompoloon ja takaisin, selviän mistä vaan, eikös?!

P. S. Olen lähdössä huomenna viikonloppuvisiitille Helsinkiin (jännittävää sekin!). En tiedä, ehdinkö/jaksanko päivittää blogiani siellä ollessani, ohjelmaa on kertynyt sen verran paljon, mutta sen jälkeen sitten taas. Hei hei.