Helsingin-reissu on nyt sitten heitetty. Palasin pohjoiseen eilen. Lensin Norwegianilla sinne ja takaisin.

Jännitin etukäteen, mitä tunteita Helsingissä käynti herättäisi. Mitä jos minusta tuntuisi liian vaikealta palata takaisin? Entä jos vierailu herättäisi kivuliaita tunteita?

Pelot osoittautuivat turhiksi (jälleen, kas kummaa…). Oli ihanaa kävellä kaupungin kaduilla ja istuskella kahviloissa ja ennen kaikkea oli ihanaa tavata rakkaita ystäviä (oi, sitä keskustelun ja tilityksen määrää!) ja perheenjäseniä, mutta ymmärsin visiittini aikana, että nyt minun aikani on olla täällä Lapissa. Helsinki on ihana rakas kotikaupunki, mutta se ei katoa sieltä minnekään enkä jää mistään paitsi. Voin aina palata sinne, ja jokin päivä palaankin, mutta vielä ei ole sen aika.

Kuinka rauhoittava oivallus.

Helsingin-visiitistäni tulikin lopulta todellinen hyvän mielen viikonloppu, jonka aikana tein kaikkea ihastuttavaa: Perjantaina kävin katsomassa ystävän kanssa Kansallisteatterissa vierailleen Q-teatterin Kaspar Hauser -näytelmän ja syömässä sushia. Lauantaina tapasin lukioaikaisia ystäviä uudessa meksikolaisravintolassa. Sunnuntaina vietettiin siskontytön viisivuotissynttäreitä ja halailin varastoon ihania siskontyttöjäni (5- ja 1-v). Heitä minun on täällä kaukana kroonisesti ikävä, sniif.

Kyllä hymyilyttää, kun pitkästä aikaa pääsee Sushibariin syömään.

Kun sitten eilen palasin takaisin Sodankylään, mieli oli tyyni ja iloinen.

Onhan tässä nyt ollut reissua ja paikanvaihdoksia vuodenalkuun kerrakseen. Saa nähdä, miten arki asettuu paikoilleen kaiken tämän jälkeen. Vähän jännittää taas, kuten ehkä arvata saattaa, mutta tällä mennään. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa, vai miten se sanonta nyt menikään.

P. S. Lumesta puheen ollen: kävin äsken tekemässä pitkästä aikaa lumityöt. Tästä se taas lähtee. Lumitöiden teko on totisesti täällä pääharrastukseni ja never ending story.