Täältä tullaan, kaupunki! (jahka päästään…)

Tervehdys Rovaniemen lentokentältä. Olen matkalla Helsinkiin, ja lento on myöhässä lähes kaksi tuntia. Täällä siis ollaan ja odotellaan.

Roi_kenttä

Puin lähtiessä päälle pitkästä aikaa kaupunkivaatteet: farkut ja villakangastakin. Meikkasinkin. On niin fiini olo että.

Väistämätön on nimittäin tapahtunut: minusta on sukeutunut pohjoisessa toppahousunainen. Liikun kaikkialle huipputyylikkäässä asukokonaisuudessa, joka koostuu toppatakista, toppahousuista ja huopalapikkaista (huopalapikkaat ovat muuten osoittautuneet loisto-ostokseksi – ne ovat Lapin talveen ihan täydelliset). Hieman on jo alkanut tuo vaatetus kyllästyttää. Huomaan välillä haaveilevani kaupungin kaduista ja pikkukengistä.

Lähtiessä Sodankylässä oli harmaa, tuhnuinen keli. Kummallisen lämmintä (kaksi plusastetta) ja vetistä lumisadetta. Tuntuu, että kevät tekee jo tuloaan. Lumikin on jo alkanut sulaa.

Sodis2602

Saa nähdä, millainen sää on Helsinki-Vantaalla vastassa. En jotenkaan osaa kuvitella.

Muutoinkin tuntuu taas jännittävältä mennä ”kotiin”. Tai enhän minä ihan kotiini pääse, sillä siellä asuu vuokralainen enkä ole hänen luokseen tunkemassa, mutta kotipaikkana Helsinkiä yhä pidän. Siitä on jo kuutisen viikkoa, kun viimeksi olin siellä. Jännää.

Levoton mieli

Tiedättekö niitä työpäiviä, kun tuntuu, että kaikki asiat jumittavat paikoillaan eikä mikään etene oikein minnekään? Sellaiset päivät ovat kovin turhauttavia, ja olen aina ollut huono sietämään niitä, mikä johtunee jonkinlaisesta tehokkuusajattelusta – siitä, että aina pitäisi mukamas olla niin kovin tehokas ja työskennellä joka työpäivä täysillä, ja sitten kun siihen ei aina pysty (mikä väistämätöntä!), potee jonkinlaista olemisen sietämätöntä levottomuutta ja ärtyneisyyttä.

No, jotakuinkin sellaisissa tunnelmissa olen viettänyt nyt muutaman päivän.

Ei ole auttanut muu kuin vetää syvään henkeä ja todeta, että eipä tässä mikään auta. Näin on nyt ja huomenna päivä on uusi (ja ehkä parempi) ja sitä rataa.

Niinpä päätin tänään kesken päivän ottaa ja lähteä pienelle kävelylle. Ja mikäs siinä oli kävellessä, koska ulkona oli TÄYDELLINEN talvipäivä. Sellainen miinus viisi astetta, talviauringon paistetta ja puhtaan valkoinen hanki. Linnut lauloivat titityytä.

Talvi02

Olen lueskellut levottomuuteen stoalaisfilosofi Marcus Aureliuksen (121–180) mietteitä. En ole mitenkään kovin syvällä stoalaisessa filosofiassa, mutta se, mitä siitä tiedän, on aina puhutellut minua. Aureliuksen lisäksi tunnettuja stoalaisajattelijoita olivat sellaiset herrat kuin Epiktetos (55–135) ja Seneca (4–65). Jotenkin heidän mielentyyneyttä ja elämän vastoinkäymisten hyväksymistä painottavat ajatuksensa rauhoittavat minua. Esimerkiksi Epiktetos on todennut jotenkin näin: ”Älä vaadi, että asiat tapahtuvat niin kuin sinä toivot, vaan toivo niiden tapahtuvan niin kuin ne tapahtuvat.”

Siinäpä opettelemista koko elämäksi.

Lumenpaino

”… ensinnäkin, että todellisuus ei tarraa kiinni sieluun, vaan lepää ulkopuolella liikahtamatta, ja häiriöt ovat peräisin yksinomaan sisäisestä käsityksestä; toiseksi, että kaikki, minkä näet, muuttuu hetkessä eikä enää ole – ja miten paljon muutoksia olet jo itsekin saanut kokea. Mieti tätä jatkuvasti. Maailma on muutosta, elämä käsitystä.”
– Marcus Aurelius teoksessaan Itselleni.

Ihana valo

Valon määrän äkillinen lisääntyminen on tuntunut huikealta ja hämmentävältä. En tiennyt, että jo helmikuussa päivät olisivat täällä näin aurinkoisia ja valontäyteisiä.

IMG_4815

Forecan mukaan päivän pituus on nyt jo yli kahdeksan tuntia (noin tunnin vähemmän kuin Helsingissä). Aamulla valoisaa tulee joskus kahdeksan jälkeen, illalla pimeää vasta viiden hujakoilla. Aurinko myös paistaa aivan uudella tavalla. Sen valo tuntuu kirkkaalta ja läpitunkevalta. Se on aivan toista kuin joulukuussa tai edes vielä hetki sitten tammikuussa.

IMG_4825

Olo on ollut helpottunut. Muutin tänne vuoden pimeimpään aikaan, keskelle kaamosta, ja takkusin auton kanssa ainaisessa (siltä se tuntui) lumisateessa ja pimeydessä. Nyt autolla ajaminenkin käy jo näpsäkästi, ja mikäs tässä nyt onkaan ajellessa, valossa ja talven kauneudessa.

Aamuvalo

 

P. S. Ystävä tuli tänne lauantaina lomailemaan ja viipyy huomiseen. Olemme hiihtäneet ja käyneet lumikenkäilemässä ja nauttineet kauniista talvisäästä. Ystävä on ihmetellyt hiljaisuutta, sitä, että missään ei näy ketään ihmisiä (kuulemma vain positiivinen juttu). Sitä se täällä pitkälti on.

P. P. S. Tällä viikolla Lapin Kansassa ilmestyi kaksi juttuani, joista olen ylpeä. Olen nimittäin viime vuosina tehnyt lähinnä aikakaus- ja asiakaslehtijuttuja, ja tuntui mukavalta kirjoittaa sanomalehteen ja vieläpä täkäläiseen maakuntalehteen. Toinen jutuistani ilmestyi tiistaina Lapin Kansan ns. talvilmatkailunumerossa. Se on henkilöjuttu sodankyläläisestä taidemaalarista Helena Junttilasta.

HelenaJ

Toinen jutuista ilmestyi maanantaina, ja se käsitteli viime viikolla Sodankylän Tähtelässä järjestettyä lumenmittauskoulua. Siihen otin kuvatkin itse!

Lumenmittaus02 Lumenmittaus01

Ensimmäinen aurinkolasipäivä

Viianki07

Ensimmäinen askel kohti kevättä on nyt otettu: tänään hiihtoretkelle lähtiessä piti kaivaa esiin aurinkolasit!

Suuntasimme iltapäivällä Viiankiaavalle. Viiankiaapa on täällä Sodankylässä sijaitseva iso ja merkittävä aapasuoalue parikymmentä kilometriä keskustasta. Olen käynyt siellä aiemmin kerran kesällä.

Hiihdimme vapaina umpihangessa. Pakkasta oli yhdeksisen astetta. Näytti siltä, että liikkeellä ei ollut ketään muita kuin me. Taivas oli sininen ja hanki valkoinen.

Viianki06

Viianki05

Viianki02

Kuinkas sitten kävikään: Satuimme Viiankijärven kodalle samaan aikaan pienen sveitsiläisen turistiporukan kanssa. Moottorikelkoilla matkustava kahdeksan hengen porukka oli pysähtynyt suomalaisen oppaansa johdolla kodalle lounastauolle. Tarjolla oli porokeittoa ja nokipannukahvit. Ystävällinen opas tarjosi keittoa ja kahvia meillekin. Liityimme joukkoon.

Saimme kuulla, että sveitsiläiset olivat huikealla tuhannen (!) kilometrin moottorikelkkasafarilla. He olivat lähteneet Luostolta ja suuntasivat kohti Norjaa ja Jäämerta. Heillä oli edessään aikamoinen matka.

Viianki09

Päivä on muuten lyhyessä ajassa pidentynyt hurjasti. Nyt pimeää tulee vasta joskus viiden hujakoilla. Mieletöntä, sanon minä.

Pienin askelin

”Pienet askeleet tarkoittavat, että teemme töitä sillä, mitä meillä on, sen sijaan että valittaisimme siitä, mitä meillä ei ole.” – Julia Cameron kirjassaan Tie luovuuteen.

Pakkasin mukaan pohjoiseen pienen käsikirjaston. Se koostuu kirjoista, joista on ollut minulle vuosien varrella apua tai jotka olen kokenut inspiroiviksi.

Yksi kirjoista on Julia Cameronin klassikko Tie luovuuteen (Like 2005), jonka luin ensimmäisen kerran kesällä 2006. Olin silloin täyttämässä 28 vuotta, ja vakava kolmenkympinkriisini (kyllä, kriiseilin silloin asiasta kovasti) oli väistymässä.

Olen lueskellut Cameronin kirjaa nyt uudelleen, ja pakko sanoa, että näin liki kymmenen (hui!) vuotta myöhemmin kirja puhuttelee yhä – nyt kun olen hypännyt vapaaksi toimittajaksi ehkä jopa aiempaa enemmän tai ainakin eri tavalla.

Julia_Cameron

Kirja käsittelee nimensä mukaisesti luovuutta, siis sitä, mitkä seikat tukevat luovuutta ja mitkä taas estävät sitä. Se on suunnattu ennen kaikkea taiteilijoille, mutta koen kirjan neuvojen olevan sovellettavissa hyvin myös freelancetoimittajan elämään. Kirja esittelee 12-viikkoisen luovuuden harjoitusohjelman, mutta itse tällä kertaa vain lueskelin kirjaa, en tehnyt sen harjoituksia.

Tällä lukukerralla minua puhutteli erityisesti luku, joka käsittelee ”pieniä askeleita”. Luvussa Cameron muistuttaa, että luovuus vaatii toimeliaisuutta, siis sitä, että ottaa kynän käteen ja alkaa kirjoittaa eikä vain puhu tai haaveile kirjoittamisesta. Se tarkoittaa nimenomaan pienten askeleiden ottamista: ”Ota pieni päivittäinen askel, sen sijaan että miettisit isoja kysymyksiä. Suurten kuvioiden pohtiminen ei anna meille vastauksia pieniin kysymyksiin.”

Aloin pohtia, miten helposti sitä itsekin sortuu miettimään juuri kummallisia ”suuria kuvioita”, kuten sitä, mitä tästä kaikesta LOPULTA tulee. Mihin minä päädyn tai päädynkö mihinkään? Silloin iskee helposti paniikki: Riittävätkö taitoni? Olenko tarpeeksi hyvä? Mitä jos selviää, etten olekaan ja epäonnistun?

Cameronia lukiessani tajusin, että oikeastaan näiden suurten kysymysten pohdinta on aivan turhaa ja typerää. Se vain lamauttaa paikoilleen ja estää tekemästä yhtään mitään, koska aina on vaara, että epäonnistuu. Kuten Cameron kirjoittaa: ”Onnen ja mahdollisuuksien arvailu ovat viivytyskeinoja, joilla lykkäämme seuraavan asian tekemistä.”

Sen sijaan, että vatvoo omaa mainetta tai tulevaa menestystä tai menestyksettömyyttä, pitäisi keskittyä aina siihen työtehtävään, jota kulloinkin on tekemässä. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että teen töitä juttu kerrallaan. Jokainen juttu on se pieni askel, jonka yritän tehdä mahdollisimman hyvin.

Minua helpotti oivallus, että voin toki pyrkiä kussakin työtehtävässäni aina parhaaseen ja kehittyä työssäni, mutta siinäpä oikeastaan kaikki. Tarkoitan tällä sitä, että en voi muuta kuin olla oma itseni ja tehdä töitä pala kerrallaan näillä resurssein, jotka minulle on suotu. Jos jossain vaiheessa sitten jostain syystä osoittautuu, että tämä ei riitä, mitä voin tehdä? En yhtään mitään, joten voilà: murehtiminen on joka tapauksessa turhaa. Aamen.

Kaukana täydellisestä

Ennen tänne muuttoa ajattelin, että freelancerina ehdin hyvin joogata aamuisin, käydä kävelyllä (tai ehkä jopa hiihtämässä!) päivisin ja tehdä työpäivistäni kaiken kaikkiaan juuri sellaisia, kuin olen aina haaveillut (lue: täydellisiä). Toisaalta taisin myös pelätä, ettei minulla olisi täällä tarpeeksi tekemistä. Että tylsistyisin totaalisesti tekemisen puutteen vuoksi.

Kuinka väärässä olinkaan kummankin skenaarioni kanssa.

Aivan liian monena päivänä vain istahdan aamupalan jälkeen koneen ääreen, alan naputtaa jotakin työjuttua, joka imaisee minut mukaansa, ja hups-heijaa, kello näyttää yhtäkkiä kahtatoista, olen yhä yövaatteissa ja minun on kauhean nälkä. Vaihdan päivävaatteet, lämmitän äkkiä jääkaapista jotakin vanhankertausta, syön pikaisen lounaan ja jatkan naputtamista. Pian kello onkin jo neljä tai viisi, ja minä ihmettelen, että tässäkö se päivä taas hurahti. Että enpäs ehtinyt tänään(kään) joogata tai käydä kävelyllä, mutta ehkä huomenna sitten…

On tämäkin nyt taas.

Positiivista on ollut, että ainakaan yhtään tylsää hetkeä ei ole toistaiseksi tullut vastaan. Ei ole tarvinnut vielä kertaakaan miettiä, mitähän sitä tänään tekisi (ja jos tulisi, niin aina olisi tietenkin mahdollisuus mennä tekemään lumitöitä, koska nehän eivät lopu täällä koskaan).

Silti elättelen yhä toivetta, että saisin korjattua päivärutiinini paremmiksi enkä vain syöksähtäisi aamulla koneen ääreen ja jämähtäisi siihen koko päiväksi. Haluan ehtiä nauttimaan ihanista kevättalven päivistä nyt, kun päivät alkavat vähitellen pidentyä ja aurinko paistaa.

Nautinnollisia päiviä itse kullekin!