Tiedättekö niitä työpäiviä, kun tuntuu, että kaikki asiat jumittavat paikoillaan eikä mikään etene oikein minnekään? Sellaiset päivät ovat kovin turhauttavia, ja olen aina ollut huono sietämään niitä, mikä johtunee jonkinlaisesta tehokkuusajattelusta – siitä, että aina pitäisi mukamas olla niin kovin tehokas ja työskennellä joka työpäivä täysillä, ja sitten kun siihen ei aina pysty (mikä väistämätöntä!), potee jonkinlaista olemisen sietämätöntä levottomuutta ja ärtyneisyyttä.

No, jotakuinkin sellaisissa tunnelmissa olen viettänyt nyt muutaman päivän.

Ei ole auttanut muu kuin vetää syvään henkeä ja todeta, että eipä tässä mikään auta. Näin on nyt ja huomenna päivä on uusi (ja ehkä parempi) ja sitä rataa.

Niinpä päätin tänään kesken päivän ottaa ja lähteä pienelle kävelylle. Ja mikäs siinä oli kävellessä, koska ulkona oli TÄYDELLINEN talvipäivä. Sellainen miinus viisi astetta, talviauringon paistetta ja puhtaan valkoinen hanki. Linnut lauloivat titityytä.

Olen lueskellut levottomuuteen stoalaisfilosofi Marcus Aureliuksen (121–180) mietteitä. En ole mitenkään kovin syvällä stoalaisessa filosofiassa, mutta se, mitä siitä tiedän, on aina puhutellut minua. Aureliuksen lisäksi tunnettuja stoalaisajattelijoita olivat sellaiset herrat kuin Epiktetos (55–135) ja Seneca (4–65). Jotenkin heidän mielentyyneyttä ja elämän vastoinkäymisten hyväksymistä painottavat ajatuksensa rauhoittavat minua. Esimerkiksi Epiktetos on todennut jotenkin näin: ”Älä vaadi, että asiat tapahtuvat niin kuin sinä toivot, vaan toivo niiden tapahtuvan niin kuin ne tapahtuvat.”

Siinäpä opettelemista koko elämäksi.

”… ensinnäkin, että todellisuus ei tarraa kiinni sieluun, vaan lepää ulkopuolella liikahtamatta, ja häiriöt ovat peräisin yksinomaan sisäisestä käsityksestä; toiseksi, että kaikki, minkä näet, muuttuu hetkessä eikä enää ole – ja miten paljon muutoksia olet jo itsekin saanut kokea. Mieti tätä jatkuvasti. Maailma on muutosta, elämä käsitystä.”
– Marcus Aurelius teoksessaan Itselleni.