4 kuukauden kokemuksella

Tänään tulee kuluneeksi neljä kuukautta siitä, kun muutin tänne. Neljä kuukautta! Se on vuodesta kolmannes. Hurjaa, miten nopeasti aika kuluu.

Jotenkin toivoin ja ajattelin etukäteen, että neljän kuukauden kohdalla minulla olisi jotakin viisasta sanottavaa täältä. Että osaisin vetää hienosti yhteen, mitä kaikkea olen oppinut, ja sanoisin blogissani jotakin hirmu oivaltavaa. Tietenkin olisin myös kovin zen kaiken suhteen.

No, tässä sitä nyt sitten ollaan eikä olo varsinaisesti ole hirvittävän viisastunut tai valaistunut. Ennemminkin on sellainen hämmentynyt mieli, että mitäs tästä kaikesta nyt pitäisikään sanoa, eihän tässä nyt mitään kovin ihmeellistä tule mieleen. Elämä vain on, ja hyvä niin.

Jos jotakin olen oppinut, niin kaiketi sen, että ihminen sopeutuu yllättävän nopeasti kaikkeen uuteen ja tuosta uudesta tulee normaalia ennemmin kuin arvaakaan. Siltä minusta tuntuu nyt. Yhtäkkiä asun täällä, ja tämä kaikki on kovin normaalia. Hassua.

Muutto tänne neljä kuukautta sitten oli kieltämättä aikamoinen kulttuurisokki. Helsinkiin jäivät ystävät, harrastukset, sosiaaliset piirit, kerrostalokaksio ja palkkatyö. Vastassa oli kaamos, ainainen lumisade, omakotitalo ja freelancerius. Olin hämilläni, peloissanikin. Mietin, mitä ihmettä olin mennyt tekemään. Etenkin palkkatyöstä irrottautuminen tuntui pelottavalta.

Erilaisia pelkoja puskee pintaan yhä säännöllisin väliajoin, mutta olen oppinut, että niitä tulee ja menee ja niistä selvitään. Olen pitänyt mielessäni englantilaisesta Psychologies Magazinesta (December 2014) marraskuussa lukemaani juttua tuntemattoman pelosta. Siinä toimittaja, kirjailija Katy Regan kirjoittaa omista peloistaan ja niiden voittamisesta.

Siteeraankin lopuksi Reganin artikkelia ja yhdyn näihin sanoihin:

”… by learning to ’sit with the feeling’, I learnt so much: that you don’t actually die worrying about the unknown and that it can even be exciting. When I sat with my fears, I still had that horrid, gnawing feeling in my gut, but I learnt that eventually it will subside, as any craving.”

 

Lumisadetta2803_02

Jos luulit, että lumisateet ovat tältä keväältä ohitse, niin väärässäpä olit. Nyt sitä taas saa.

 

Kevätpäiväntasausta Kankaanpäässä

Kevätpäiväntasaus tuli ja meni, ja minä olin… ööö… Kankaanpäässä (Satakunnassa).

Olin visioinut etukäteen mielessäni suurellisesti, että jahka kevätpäiväntasaus vihdoin koittaa, sitä sitten juhlistetaan. Alkaisihan siitä pitkä valon aika (ah!). Keskellä pahinta kaamosta näin kevätpäiväntasauksen jonkinlaisena päämääränä tai etappina, johon saakka olisi vain selviydyttävä. Sitten helpottaisi, arvelin.

Mutta niin se menee, että elämä tulee usein väliin ja todellisuus osoittautuu lopulta toiseksi kuin etukäteen visioi. Tällä kertaa väliin tulivat Joogaliiton talvipäivät, jotka vesittivät kevätpäiväntasausjuhlaideani. Mutta eipä mitään, oikeastaan kevätpäiväntasaus ei enää tuntunutkaan niin merkitykselliseltä etapilta, sillä valon aika alkoi jo helmikuussa, paljon aikaisemminkin kuin arvasinkaan.

Matka Kankaanpäähän oli pitkä, mutta jollain kummallisella tavalla nautin hitaasta matkateosta. Matkasin ensin bussilla Rovaniemelle, sieltä yöjunalla Helsinkiin ja sieltä bussilla Kankaanpäähän. Ja sama takaisin. Aikaa kului, mutta mieli oli levollinen.

Nyt olen takaisin Sodankylässä. Äiti ja isä tulivat tänne eilen ja viipyvät torstaihin. Tänään minun pitää paiskia töitä, mutta huomenna toivottavasti ehdin heidän kanssaan Luostolle hiihtämään.

Self help -nainen avautuu

Minulla on salainen ihastus: Basam Booksin Viisas elämä -kirjasarja.

Kyllä, Viisas elämä -kirjasarjassa julkaistaan elämäntaito-oppaita eli self help -kirjallisuutta.

Ja kyllä, olen tietoinen siitä, että monet pitävät self help -kirjojen lukemista epäilyttävänä toimintana – self helpissä kun on huono kaiku ja elämäntaito-oppaiden lukemista kohtaan esiintyy monenlaisia ennakkoluuloja.

Kirjoitin muuten tästä aiheesta pääkirjoituksen Voi Hyvin -lehteen reipas vuosi sitten, kun työskentelin lehden toimituksessa. Jatkan nyt tuota aihetta.

VH_pk02

Yhden tyypillisen ja toistuvasti esiintyvän väitteen mukaan elämäntaito-oppaita lukevat, itsensä kehittämisestä kiinnostuneet ihmiset ovat itsekeskeisiä narsisteja, joiden elämä pyörii vain oman navan ympärillä.

Itse näen asian juuri toisin: vain ihminen, joka pitää huolta itsestään ja voi hyvin, jaksaa auttaa muita ihmisiä. Tästä puhui jo stoalaisfilosofi Seneca aikoinaan. Uwe Wikström kirjoittaa Senecan mietteistä kirjassaan Matkalla olon mysteeri (Kirjapaja 2005). Wikström kertoo Senecan ajatelleen, ettei selkeä minuus suinkaan merkitse itsekeskeisyyttä eikä oman kutsumuksen toteuttaminen ole sama asia kuin omahyväisyys. Senecasta asia oli juuri päinvastoin. ”Niin paradoksaaliselta kuin se tuntuukin, vain ihminen, jolla on minuus, voi unohtaa itsensä toisten hyväksi”, Wikström kirjoittaa Senecaa mukaillen.

Toisen tyypillisen väitteen mukaan elämäntaito-oppaita lukevat ihmiset ovat jollain tavalla irtaantuneet tai vieraantuneet tavallisesta elämästä. Minä taasen väitän, ettei itsensä kehittämisessä ole kyse siitä, että vetäytyy tai irtaantuu tästä elämästä, vaan siitä, että oppii elämään vastoinkäymisten, epäonnistumisten ja ahdistavien tunteiden kanssa.

Kolmas usein esiintyvä väite kuuluu, että elämäntaito-oppaat luovat harhakuvitelmia elämän hallitsemisen mahdollisuudesta. Niissä kirjoissa, joita itse ole lukenut, en ole kyllä tähän törmännyt. Ennemminkin kirjojen sanomana on ollut, ettei elämää voi hallita eikä kaikki suju aina niin kuin toivoisi. Jokainen meistä on välillä elämässä rähmällään ja kärsii. Jos näissä tilanteissa kokee saavansa apua viisaiden ajattelijoiden mietteistä, mitä pahaa tai väärää siinä on?

En ole lukenut kaikkia Viisas elämä -sarjan kirjoja, enkä myöskään varauksettomasti pidä kaikista kyseisen sarjan kirjoista. Brändin alta löytyy monenmoisia opuksia – jotkut mielestäni loistokkaita, osa jopa luokattoman huonoja. Muutama viikko sitten löysin kirjastosta kaksi oikein mainiota Viisas elämä -kirjaa. Niistä toinen on Catherine Ingramin Intohimoinen läsnäolo, toinen Christopher K. Germerin Myötätunnon tie.

Viisaselama

Ingramin Intohimoinen läsnäolo on ilmestynyt suomeksi jo vuonna 2004, mutta ajaton kirja ei ole vanhentunut reilussa kymmenessä vuodessa yhtään. Se käsittelee havahtunutta tietoisuutta ja sen seitsemää ominaisuutta (hiljaisuus, herkkyys, ruumiillisuus, aitous, huomiokyky, ilo ja ihmetys). Kiinnostuin kirjasta sen johdannon perustella. Siinä Ingram kertoo omasta polustaan – siitä, miten hän oli ollut pitkään ”henkinen etsijä” mutta sitten menetti uskonsa kaikkeen, mihin oli aiemmin uskonut. ”Monien vuosien mietiskelyharjoituksista huolimatta en koskaan ollut kokenut pysyvää rauhaa. Olin yrittänyt päästä hiljaisuuteen mielen kesyttämisen tekniikoiden avulla, turhaan”, Ingram kirjoittaa. Hän ei edusta kirjassa mitään tiettyä uskontokuntaa, eikä kirjan lukeminen vaadi minkäänlaisten uskonnollisten oppien omaksumista.

Koska olen levoton sielu ja kai jonkinlainen ikuinen etsijä, joka ei ole koskaan kokenut mitään tiettyä henkistä suuntausta tai aatemaailmaa omakseen, Ingramin sanat puhuttelivat minua. Kirja on kirjoitettu lämpimästi ja vakuuttavasti, ja sen lempeä asenne rauhoitti levottomuuttani. Minua viehätti Ingramin näkemys, jonka mukaan ”yksinkertainen läsnäolo on perustavanlaatuisin kokemuksemme silloinkin, kun näytämme eksyneen elämän tarinoiden ja puuhien keskelle”.

Christopher K. Germerin Myötätunnon tie on minulla vielä kesken, mutta ensimmäisten sadan sivun perusteella kirja vaikuttaa kiinnostavalta. Se käsittelee hyväksyvää tietoista läsnäoloa. Olen lukenut aiheesta viime vuosina paljon, ja jossain vaiheessa jopa kyllästyin koko tietoisen läsnäolon termiin, mutta Germer avaa kirjassaan vakuuttavasti hyväksyvän asenteen ideaa ja on siksi saanut minut puolelleen.

Germerin mukaan tuska on elämässä väistämätöntä mutta kärsimys valinnaista, koska kärsimys on seurausta tuskan torjunnasta. Torjunnan sijasta meidän tulisi kääntyä kipua kohti ja hyväksyä se. Tämä hyväksyvä asenne on tie vapauteen: ”Sen sijaan että syyttäisimme, kritisoisimme tai yrittäisimme parantaa itsemme (tai jonkun muun tai koko maailman), kun asiat menevät pieleen ja meistä tuntuu pahalta, me voimme aloittaa hyväksymällä itsemme. Myötätunto ensin! Tämä yksinkertainen käänne voi mullistaa koko elämän.”

 

TOP 3 Viisas elämä -suosikkini

Tässä vielä kolme Viisas elämä -sarjan suosikkikirjaani. Suosittelen näitä:

1. Donna Farhin Jooga ja elämän voima: Vuonna 2004 Basam Booksilta ilmestynyt kirja käsittelee joogaa elämäntapana.

2. Brené Brownin Uskalla haavoittua: Amerikkalainen häpeätutkija osoittaa kirjassa viisaasti ja vakuuttavasti, miksi omaa haavoittuvaisuutta ei kannata pelätä. Suosittelen myös katsomaan Brownin hienon TED-puheen (englanniksi) täällä.

3. Gangajin Löydä sisäinen loisteesi: ”Takertuminen ruokkii kärsimystä”, Gangaji opastaa kirjassaan ja perustelee, miksi takertumisen sijasta tulisi avautua elämälle.

Tasoissa ollaan

Tuntuu hullulta katsoa ystävien Facebookiin ja Instagramiin laittamia kuvia keväisestä Helsingistä. Ihmettelen kuvissa näkyvää nurmikkoa, hiekkaa ja asvalttia. Onpahan, onpahan, huokailen.

Toisin on täällä pohjoisessa, jossa lunta on 75 senttiä. Minne katsotkin, näet kinoksia, et nurmikkoa. Se saa pohtimaan, että on tämä Suomi kyllä pitkä maa. (En kyllä valita, sillä nämä maaliskuun aurinkoiset talvipäivät ovat olleet täällä aivan huippukauniita ja ihania.)

Yhdessä asiassa aletaan kuitenkin olla vähitellen tasoissa: päivän pituus on kaikkialla lähes sama. Täällä Sodankylässä aurinko nousi tänään klo 6.48 ja laski klo 18.00.

Lähde: Helsingin Sanomat

Lähde: Helsingin Sanomat 12.3.2015

Kohti kevätpäiväntasausta (21.3.) siis kiihkeästi mennään. Kevätpäiväntasauksenahan päivän pituus on kaikkialla maapallolla suunnilleen sama. Ja sen jälkeen pohjoinen sitten ohittaakin päivän pituudessa etelän. Kuinka kovasti tuosta hetkestä fantasioinkaan keskellä pahinta kaamosta!

Ja kuinka kauniilta korvissani kuulostaakaan tämä Ursan kevätpäiväntasauksen määritelmä: ”Kevätpäiväntasaus on hetki, jolloin Aurinko siirtyy taivaanpallon eteläiseltä puoliskolta pohjoiselle.”

Tervetuloa vaan, Aurinko, tänne pohjoiseen! En pistä vastaan. Anna palaa.

Kuivalihakausi käynnistyi

Kuivalihat

Siellä ne nyt roikkuvat terassin katosta. Nimittäin poron kuivalihat.

Palasimme Sodankylään sunnuntaina, ja heti mies alkoi hääriä kuivalihojensa kanssa. Lihan kuivattaminen on vanha lihan säilömismenetelmä ja täällä Lapissa vahvasti elävä, kevättalveen kuuluva perinne. Olen oppinut, että kuivaliha on lappilaisten suurta herkkua. Myös lapset rakastavat sitä yli kaiken.

Parasta lihan kuivatuskautta on yleensä maaliskuu, jolloin lämpötila nousee päivisin pienille plusasteille mutta yöllä on pakkasta. Lisäksi tarvitaan ahavatuulta.

”Ahavatuuli on kuivalihaslangiin kuuluva termi, jolla tarkoitetaan kuivaa kevättuulta”, mies selitti.

Jotkut valmistavat kuivalihansa poron lihan lisäksi naudan tai hirven lihasta, mutta mies on sitä mieltä, että ainut oikea kuivaliha tehdään porosta. Siksi meidän terassilla roikkuu vain poroa.

Ennen ripustamista liha pitää käsitellä, paloitella ja suolata. Suolaamistapoja on kaksi: karkealla suolalla tai suolaliuoksessa. Mies suosii karkeaa suolaa, koska se on hänestä elegantimpi tapa.

Liha saa killua terassilla parisen viikkoa, ja kuulemma sen ”laatua tarkkaillaan koko ajan”. Tämäpä selvä.

Tähän väliin pitää tunnustaa, että minä olen kasvissyöjä. Tai no, melkein kasvissyöjä, sillä syön kalaa – ja nykyään myös hieman poronlihaa. Tänne muutettuani nimittäin päätin, että laajennan ruokavaliotani tilanteen mukaan porolla. Jotenkin tuntuisi typerältä olla syömättä poroa, joka niin vahvasti kuuluu täkäläiseen ruokavalioon.

Pakkohan tuota kuivalihaakin on maistaa.

Mies on kuivalihastaan onnessaan. Hän pohtii kuivalihan olevan ”äärimmäisen sofistikoitunutta gastronomiaa hieman prosciutton tapaan”. Sitten hän vielä lisää: ”Kuivalihan rinnalla prosciutto on tosin ihan bulkkikamaa.”

Sepä nähdään parin viikon päästä.

Flunssainen Helsingissä

Täällä sitä ollaan, Helsingin humussa. Hieman menoa on hidastanut flunssa/kurkunpääntulehdus, joka iski lauantaina. Olen ollut viime vuosina kipeänä ääriharvoin (olin edellisessä työpaikassani kolme vuotta, enkä sinä aikana ollut sairauden takia pois töistä yhtään päivää), mutta jos flunssan joskus saan, se iskee aina lomalla. Kuten nyt.

Puolikuntoisesta olosta ja kadonneesta äänestä huolimatta olen treffaillut ihmisiä, kun en ole malttanut perua tapaamisia. Tänään päivä alkoi aamupalatreffeillä kahvila Suvannossa Vallilassa. Ihana paikka.

Suvanto01

Jännittävää on ollut huomata, kuinka nopeasti solahdan takaisin helsinkiläisvaihteelle, kun tänne pääsen. Ainakaan vielä en ole vieraantunut tästä kaupungista, joka on niin perin juurin tuttu. Tunnen nämä kadut ja kulmat.

Samalla tiedostan, että juuri nyt haluan asua Lapissa, ja olen kiitollinen mahdollisuudesta saada laajentaa omaa elinpiiriä. Täysin vieraaseen ympäristöön muuttaminen ei ole pelkästään helppoa tai kivaa, mutta se tekee hyvää ajattelulle. Se pakottaa astumaan pois omasta ”kuplasta”, josta Maaret Kallio kirjoittaa tuoreimmassa blogipostauksessaan. Ja se on hyvä se. Suosittelen kokeilemaan.