Huomenta yöjunan ravintolavaunusta! Lähestymme Helsinkiä.

Olen matkalla Helsinkiin viikonlopun pikavisiitille. Tänään lauantaina on iltapäivällä erään ystävän vauvan ristiäiset (minua pyydettiin kummiksi), illalla toisen ystävän nelikymppissynttärit. Tarkoitus on lentää huomenna sunnuntaina takaisin Sodankylään.

Eilen bussimatkalla Sodankylästä Rovaniemelle katsoin kännykän Yle Areena -appsista Rockin klassikkolevyt -dokkarin, joka kertoo Pink Floydin vuonna 1975 ilmestyneestä Wish you were here -levystä. Ja nyt olen ihan myyty. Suorastaan hullaantunut. Siihen levyyn.

Ei, en ole koskaan fanittanut Pink Floydia. Oikeastaan en ole koskaan juuri kuunnellut sitä. Mutta nyt jysähti.

En tiedä, kuinka tämän selittäisin.

Ehkä äkillinen hurahdus osittain johtuu levyn takana olevasta tarinasta. Joka tapauksessa vasta nyt tajusin PF:n musiikin kauneuden.

Wish you were here -levyn Shine on you crazy diamond -kappale on omistettu Syd Barretille, Pink Floydin entiselle kitaristille, joka sekosi 1960-luvun loppupuolella.

Barrett kärsi ilmeisesti mielenterveysongelmista ja käytti LSD:tä. Ja sitten yks kaks yllättäen hän muuttui toiseksi ihmiseksi. Valot sammuivat silmistä, ja Barrett katosi pimeyteen. Hänet erotettiin yhtyeestä vuonna 1968.

Dokumentissa PF:n jäsenet käsittelevät Barretin kohtaloa rehellisesti ja riipaisevasti. Shine on you crazy diamond -kappaleen sanoittanut Roger Waters, PF:n basisti ja laulaja vuosina 1965–1985, kertoo halunneensa osoittaa kappaleella syvän surunsa Sydin kohtalolle.

Kappale alkaa pitkällä, lähes viisi minuuttia kestävällä instrumentaaliosuudella, joka on kaikessa surussaan niin puhtaan kaunis, että henkeä salpaa.

Dokumentissa minua puhuttelivat myös Roger Watersin mietteet levyn nimikkokappaleen Wish you were heren sanomasta. Mietin hänen sanojaan eilen illalla junan makuuvaunussa pitkään. Waters toteaa dokumentissa kappaleesta jotenkin näin:

”Voitko vapauttaa itsesi kylliksi, jotta pystyt kohtaamaan elämän todellisuuden sellaisena kun se tapahtuu edessäsi ja kun sinä liikut osana sitä? Ellei siihen pysty, silloin jää lähtöruutuun kuolemaansa saakka. Se voi kuulostaa hölynpölyltä, mutta siitä tämä laulu kertoo.”

Olen miettinyt viime kuukausina paljon rohkeutta. Sitä, miten on uskallettava astua elämässä alueille, jotka pelottavat, sillä jos ei niin tee, jämähtää pystyyn eikä enää kehity (nimenomaan ”jää lähtöruutuun”, kuten Waters sanoo). On pantava itsensä likoon aina vain uudestaan (vaikkei aina kyllä huvittaisi). On nimenomaan liikuttava elämän mukana.

Roger Waters (joka muuten kertoo kirjoittavansa kaikki laulunsa aina itselleen) toteaa dokumentissa myös näin: ”Haluan rohkaista itseäni, etten hyväksyisi ’pääosaa häkissä’. Haluan aina vaatia itseltäni, että jatkaisin hakemista sivuosiin sodassa. Siellä minä haluan olla. Juoksuhaudoissa. En halua istua päämajassa tai hotellissa.”

Se on komeasti sanottu.

Elämä on kaunis. Ja suru.