Muistan, kun olin kuusivuotias ja ajattelin, kuinka hieno ikä kuusi onkaan ja kuinka mahtavaa on olla kuusivuotias. Mielestäni kuusi oli paras ikä maailmassa, ja pidin itseäni onnekkaana, kun sain olla kuudenikäinen.

Muistan, kun olin yhdeksän ja keskustelin parhaan ystäväni kanssa vanhenemisesta. Pohdimme yhdessä, että yhdeksän on hyvä, kymmenen ja yksitoistakin vielä menettelee, mutta kaksitoista kuulostaa jo pahalta. Surin lapsuuden loppumista ja koin ensimmäisen ikäkriisini.

Muistan, kun kaksikymmentäseitsemänvuotiaana elämästä katosi hetkeksi värit. Ajattelin, etten ollut saavuttanut elämässäni niitä asioita, mitä siihen mennessä olisi pitänyt saavuttaa, ja ajauduin klassiseen kolmenkympikriisiin. Elämä näytti hetken aikaa synkältä ja ankealta. Luulin, ettei mikään muuttuisi koskaan miksikään ja että elämä olisi siinä vaiheessa kutakuinkin ohitse. (Kuinka väärin luulinkaan!)

Muistan, kun täytin kolmekymmentäviisi ja päätin lopettaa ikäkriiseilyn siihen paikkaan. Ajattelin, että olen ikäkriiseillyt elämässäni aivan tarpeeksi ja että nyt se saisi loppua. Tästä eteenpäin unohtaisin ikäni ja toteuttaisin itseäni niin hyvin kuin vain voisin. Ikä ei olisi minkään este.

Kun avauduin elämälle ja kaikille sen tarjoamille mahdollisuuksille, maailma alkoi näyttää lystikkäältä ja värikkäältä paikailta. Hyviä asioita tapahtui. Vapauduin odotuksista, mitä minkäkin ikäsenä pitäisi tehdä. Tajusin, että minun elämäni olisi minun elämäni ja että minä voisin käyttää sen joko surren toteutumattomia asioita tai iloiten kaikesta siitä, mikä oli vielä mahdollista. Päätin valita jälkimmäisen.

Eilen täytin kolmekymmentäseitsemän vuotta. Vietin syntymäpäivääni Pyhä-Luoston kansallispuistossa. Olo oli rauhallinen ja tyyni. En oikein pysty käsittämään, että olen jo kolmekymmentäseitsemän (niin suuri luku!), mutta ikä ei ahdista. Olen tämänikäinen ja hyvä niin. Kaikki on yhä mahdollista.

Kolmekymmentäseitsemänvuotias heiluttaa koivunoksaa ja toivottaa uuden iän tervetulleeksi.