Elämäni naiset

Vietin viime viikon Helsingissä. Agendalla oli ahkeraa ystävien treffailua. Sopiessani tapaamisia laskeskelin, että viikon aikana tapaisin kaksikymmentäyksi ihanaa naista (plus kaksi ihanistaihaninta pikkutyttöä, kaksi suloista tyttövauvaa ja kaksi hurmaavaa pikkupoikaa). Kaksikymmentäyksi!

Minulla on ollut elämässäni tuuria naisten kanssa; naisia on piisannut elämässäni aina (miesten kanssa onkin sitten eri juttu…). Minulla on kaksi siskoa ja kaksi siskontyttöä, ja olen kasvanut naisvoittoisessa ympäristössä. Olen työskennellyt työpaikoilla, joissa on ollut naisenemmistö, ja saanut työpaikoilta matkaan liudan hauskoja naisia.

Siksi en ole koskaan voinut ymmärtää väitettä, jonka mukaan toinen nainen on toiselle susi. Eipäs ole! Toinen nainen on toiselle tuki, minä väitän vastaan.

Siskojen kanssa Vuoristoradassa.

Olen ymmärtänyt olevani mahdottoman onnekas: minulla on ystäviä, joille voin puhua kaikesta – ilosta, surusta, peloista ja onnesta. Ystäviä, joiden kanssa ei tarvitse esittää olevansa muuta kuin on ja jotka tukevat, kävi miten kävi. Olen tästä syvästi kiitollinen.

Lienee sanomattakin selvää, että täällä pohjoisessa kaipaan ystäviäni. Tiedän kuitenkin, että vaikka välillämme on nyt tuhat kilometriä, ystävyydet säilyvät ja kantavat.

 

 

Mainokset

Välitilassa (eli tunteita ja tuoksuja)

Rahtasin mukanani pohjoiseen vain yhden huonekalun: Moko Marketista Helsingistä muutama vuosi sitten ostamani intialaisen kaapin. Muut huonekalut menivät joko vinttikomeroon tai muualle säilöön.

P1150212

Kaapissa on aivan omanlaisensa tuoksu, kaapin ominaishaju. Koska olen haistanut tuon hajun ensimmäisen kerran Helsingin-kodissani, jonne kaapin alun perin ostin, se muistuttaa minua vanhasta. Joka kerta sen haistaessani palaan hetkeksi kaksiooni Helsingin Toukolaan. Haju rauhoittaa minua ja saa oloni tuntumaan hyvältä.

Kumma juttu.

En muuttanut pohjoiseen siksi, että olisin ollut onneton Helsingissä tai että olisin halunnut pois kaupungista. Itse asiassa Helsinki on minusta ihana kaupunki ja minun oli siellä hyvä olla. En muuttanut myöskään siksi, että olisin halunnut downshiftata tai hypätä pois oravanpyörästä (tai mitä näitä muita kuluneita termejä onkaan). Ei, minähän rakastan työntekoa.

Muutin, koska elämäntilanteeni sattui olemaan sellainen, että muutto tuli ajankohtaiseksi, ja koska minulla oli muuttoon mahdollisuus. Ajattelin, ettei tällaisia tilaisuuksia tule vastaan kovin usein ja että on tartuttava tilaisuuteen. Että mene, nainen, mene, kerranhan täällä eletään!

Ehkä yksi syy muuttooni oli se, että pelkäsin, että jos en nyt lähtisi, jämähtäisin paikoilleni enkä uskaltaisi enää koskaan lähteä. Että nyt tai ei koskaan. Että elämä on elämistä varten ja sitä rataa.

Nyt kun olen ollut täällä reilut yhdeksän kuukautta, huomaan, että vanha elämäni lipuu koko ajan kauemmaksi ja kauemmaksi. Se tuntuu pelottavalta. En vielä uskalla päästää siitä täysin irti. Olen jonkinlaisessa välitilassa: en tunne olevani oikea sodankyläläinen, mutten enää ole täysin helsinkiläinenkään. Kuka minä sitten oikein olen?

Intialainen kaappi hajuineen viehättää minua ehkä juuri siksi, että se muistuttaa minua menneisyydestäni, siitä kuka olen joskus ollut ja kuka syvimmiltäni olen yhä. Että kaikkien näiden muutosten alla on minä, joka ei ole muuttunut miksikään. Että on jotakin pysyvämpää kuin vaihtelevat elämäntilanteet.

Hullua mutta totta: kaappi edustaa minulle kaikkien näiden muutosten keskellä pysyvyyttä ja jatkuvuutta. Se on kuin köysi, josta pidän aallokossa kiinni, kävi miten kävi.

You can call me crazy.