Vietin viime viikon Helsingissä. Agendalla oli ahkeraa ystävien treffailua. Sopiessani tapaamisia laskeskelin, että viikon aikana tapaisin kaksikymmentäyksi ihanaa naista (plus kaksi ihanistaihaninta pikkutyttöä, kaksi suloista tyttövauvaa ja kaksi hurmaavaa pikkupoikaa). Kaksikymmentäyksi!

Minulla on ollut elämässäni tuuria naisten kanssa; naisia on piisannut elämässäni aina (miesten kanssa onkin sitten eri juttu…). Minulla on kaksi siskoa ja kaksi siskontyttöä, ja olen kasvanut naisvoittoisessa ympäristössä. Olen työskennellyt työpaikoilla, joissa on ollut naisenemmistö, ja saanut työpaikoilta matkaan liudan hauskoja naisia.

Siksi en ole koskaan voinut ymmärtää väitettä, jonka mukaan toinen nainen on toiselle susi. Eipäs ole! Toinen nainen on toiselle tuki, minä väitän vastaan.

Siskojen kanssa Vuoristoradassa.

Olen ymmärtänyt olevani mahdottoman onnekas: minulla on ystäviä, joille voin puhua kaikesta – ilosta, surusta, peloista ja onnesta. Ystäviä, joiden kanssa ei tarvitse esittää olevansa muuta kuin on ja jotka tukevat, kävi miten kävi. Olen tästä syvästi kiitollinen.

Lienee sanomattakin selvää, että täällä pohjoisessa kaipaan ystäviäni. Tiedän kuitenkin, että vaikka välillämme on nyt tuhat kilometriä, ystävyydet säilyvät ja kantavat.