On tullut aika kiittää ja sanoa hei

Vuosi sitten olin sekaisin ja hämmentynyt. Olin juuri muuttanut Lappiin, enkä oikein tiennyt miten päin olla. Maailma näytti kummalliselta. En tunnistanut omaa elämääni.

Olin huolissani pärjäämisestäni, ja ihmettelin, mitä olin mennyt tekemään, kun olin jättänyt kaiken.

Vaikeimpana hetkenä tartuin Wayne W. Dyerin kirjaan Hyväksy itsesi, uskalla elää. Olenkin kirjoittanut tuosta kirjasta blogissani pariin otteeseen. Voi sanoa, että kirja nosti minut huolien suosta, johon olin uponnut.

Kirjassa Dyer kirjoittaa kielteisissä tunteissa vellomisen turhuudesta ja jähmettymisestä, jonka kielteiset tunteet aiheuttavat. Kaikkein hyödyttömimmiksi tunteiksi hän nimeää huolen ja syyllisyyden: ”Syyllisyys merkitsee sitä, että te hukkaatte läsnä olevan hetkenne menneestä lamaantuneena, kun taas huoli on tunne, joka lamauttaa teidät nykyhetkessä jonkin tulevan takia.”

Sanat puhuttelivat minua. Päätin, etten jää rypemään huoliini ja ahdistukseeni. Aloin toimia.

Vähä vähältä ahdistus väheni ja arki alkoi rullata. Elämä rupesi pikkuhiljaa tuntumaan omalta. Tunsin taas maan jalkojeni alla.

Kuva vuoden takaa (5.12.2014).

Kuva vuoden takaa (5.12.2014 klo 12.57).

Tämän viikon torstaina oli uuden työpaikkani pikkujoulut. Teimme pienen pikkujoulumatkan Tornioon.

Bussissa ajattelin, kuinka jännittävää elämä voikaan olla ja kuinka lystikkäästi se ihmistä toisinaan kuljettaa. Yhtäkkiä minä istun bussissa matkalla Tornioon työporukassa, josta en vielä hetki sitten tuntenut ketään. Yhtäkkiä elämäni on Lapissa. Kuka olisi arvannut vielä jokin aika sitten? En ainakaan minä itse.

Näin vuosi myöhemmin katsoessani taaksepäin en voi olla muuta kuin kiitollinen siitä, miten asiat ovat menneet. Mitä kaikkea olenkaan saanut kokea muutettuani tänne pohjoiseen.

Kuva tältä päivältä (5.12.2015).

Kuva tältä päivältä (5.12.2015 klo 12.49).

Kun päätin muuttaa Lappiin, tein itseni kanssa sopimuksen, että lähden ensin vuodeksi ja katson sitten, haluanko jäädä vai palaanko takaisin Helsinkiin. Siitä bloginkin nimi.

Nyt vuosi on tullut täyteen. Minä jään Lappiin vielä ainakin ensi vuodeksi, mutta on tullut aika päättää tämä blogi. Se on täyttänyt tehtävän, jonka sille vuosi sitten asetin. Ehkä joskus jossain vaiheessa perustan uuden blogin, kuka tietää, mutta tämä blogi hiljenee nyt tältä erää.

Haluan kiittää kaikkia blogini lukijoita. Olen saanut teiltä mitä lämpimimpiä ja tsemppaavimpia kommentteja. Ne ovat ilahduttaneet.

Haluan myös kiittää omia tärkeitä tukijoukkojani, vanhempiani, siskojani ja ystäviäni, jotka ovat tämän vuoden aikana antaneet tukensa, kuunnelleet ja tsempanneet. Kiitos, että olette.

Ja kiitos A, että olet jakanut kanssani tämän vuoden.

En tiedä, mitä ensi vuosi tuo tullessaan, mutta olen vakuuttunut, että se on kovin erilainen kuin tämä vuosi on ollut.

P1160342

Joulunavajaiset Sodankylässä marraskuun lopussa. Tasan vuotta aikaisemmin lähdin Helsingistä muuttokuorman kanssa pohjoiseen.

Lopuksi jaan vielä linkin oman ammattiyhdistykseni SAL:n (Suomen Aikakauslehdentoimittajain Liitto) Lööppi-lehteen, jossa julkaistussa jutussa kirjoitan vuodestani Lapissa. Se sulkekoon omalta osaltaan tämän vuoden ja päättäköön tämän blogin kirjoitusten sarjan. Juttuni löytyy lehden sivuilta 24-27:
http://www.sal-info.org/uploads/looppi_4_2015_161115.pdf

Jotain uutta, jotain vanhaa

En ole saanut hetkeen kirjoittua blogiani. Uusi työ on muuttanut arkirytmini ja imaissut mukaansa. Olen naputtanut näppäimistöä töissä päivisin niin ahkerasti, etten iltaisin tai viikonloppuisin ole jaksanut kaivaa läppäriä esiin saati pohtia minkään tekstin kirjoittamista.

Olen uudesta työstäni valtavan onnellinen. On tehnyt hyvää lähteä aamuisin töihin keskustaan ja tulla iltaisin kotiin. Freelancerina tein töitä kotikonttorissa ja olin siksi liikaa kotona. Freelancerius ei tainnut sopia minulle.

Tai ehkä tilanne olisi ollut toinen, jos olisin jäänyt freeksi Helsingissä. Kun muutin viime vuoden lopussa tänne pohjoiseen, koko elämäni meni uusiksi. Vasta jälkikäteen olen oikeastaan tajunnut, miten uusiksi se menikään. Kaikki muuttui kertarysäyksellä.

Kun aloitin lokakuun alussa työt uudessa työpaikassani, minusta tuntui kuin olisin saanut elämääni jotakin tuttua ja vanhaa takaisin – kuin olisin palannut kotiin. Se tuntui äärettömän hyvältä.

Vaikka uudessa työssäni on paljon tuttua, siinä on myös paljon uutta. Alkuun olin jännittynyt, miten osaisin ja pärjäisin. Ensimmäisen viikon olin töiden jälkeen kaikesta uuden opettelusta aivan puhki.

Yhä vielä tulee päiviä, jolloin minusta tuntuu, etten tiedä tai osaa jotakin, mutta päivä päivältä varmuus kasvaa. On myös hykerryttävän hauskaa oppia uutta.

Juuri nyt minusta tuntuu siltä, että olen siellä, missä minun tällä hetkellä kuuluukin olla. Juuri nyt en murehdi. En vaikka on marraskuu, kuukausista vaikein.

IMG_6726

Vuosi päätöksistä

”Olen päätökseni tehnyt: lähden Lappiin. Kokeilen siipiäni. En tiedä, mitä tästä tulee, mutta ainakin yritän.” (23.9.2014)

”Irtisanouduin eilen. Ja tänään laitoin vuokrailmoituksen Facebookiin. Olo on nyt vähän hutera, paniikinomainen. Onko tämä oikea päätös? Teinkö oikean ratkaisun? En ole enää ollenkaan varma.” (14.10.2014)

Sitaatit ovat päiväkirjastani. Kirjoitin ne vuosi sitten. Olin tehnyt päätöksen Lappiin muuttamisesta. Riemun ja kauhun tunteet vuorottelivat. Yritin olla rento ja luottavainen, mutta usein olin kaikkea muuta.

Muutto Lappiin oli valtava hyppy tuntemattomaan. En tiennyt, mitä se toisi. Eikä sitä seurannut vuosi ole ollut helppo. Olen pelännyt paljon ja hermoillut kauheasti. Jos Guinnessin ennätystenkirjaan voisi päästä hermoilun määrällä, palkinto olisi tänä vuonna ollut taatusti minun.

Silti olen kaiken aikaa tiennyt, että näin piti tehdä.

Tämä vuosi on opettanut minulle, että elämä kantaa. Asiat eivät välttämättä tapahdu nopeasti eivätkä ne aina mene niin kuin haluaisi. Isojen muutosten tekeminen vaatii valtavasti kärsivällisyyttä. Sitä olen tänä vuonna opetellut.

Lähes vuosi Lappiin muuton jälkeen elämässäni tapahtuu jälleen muutoksia, tosin tällä kertaa pienempiä sellaisia: olen saanut Lapista oman alani palkkatöitä, ja jätän freelancerin elämän hetkeksi. Pesti on hoitovapaan sijaisuus ensi vuoden loppuun asti ja sopii nykyiseen elämäntilanteeseeni niin hyvin, että olen asiasta itsekin aivan hämmentynyt. Onko tosiaan totta, että olen näin onnekas? Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän tilaisuuden?

Työpaikan saaminen sinetöi sen, että olen Lapissa ensi vuodenkin. Ja siitä tulee näillä näkymin taasen hieman erilainen vuosi kuin tämä vuosi on ollut.

Jännittävää tämä elämä.

IMG_6518

Talvi tekee jo tuloaan

IMG_0011

Joitakin vuosia (ties kuinka monta) sitten ihastuin Jenni Iivosen Ketun talo -postikortteihin, ja liimasin yhden niistä päiväkirjani kanteen. Olin jo unohtanut koko jutun, kunnes vanha päiväkirja (kuvassa) löytyi kaapin kätköistä viime marraskuussa, kun pakkasin tavaroita muuttolaatikoihin. Kortti hymyilytti.

Viime lauantaina minusta tuntui samalta kuin kortin ketusta. Olin aiemmin viikolla ajatellut liikaa kaikenlaisia hermostuttavia asioita, mutta lauantaina päästin irti ja rentouduin. Mikä vapauttava, hieno olo. Olin kiitollisen onnellinen kaikesta.

IMG_6453

Sunnuntaiaamuna heräsin kummalliseen näkyyn: pihamaalla oli valkoista!

Yöllä oli satanut ensilumi. Hätkähdin. Nytkö jo? Ei kai vielä?! En ollut varautunut näin aikaiseen lumentuloon. No, ei kai tämä nyt pysyvää lunta vielä ole (eihän?!). Silti näky oli hätkähdyttävä. Talvi on pian täällä taas.

IMG_6474

Hurjaa tämä ajankulu. Olen elänyt täällä jo yhden talven, kevään, kesän ja syksyn, ja nyt valmistaudun uuteen talveen. Aikamoista.

P. S. Minun piti vaihtaa tämän blogini ns. kansikuva (yläpalkin kuva) kesäksi johonkin toiseen, kesäiseen. En koskaan saanut aikaiseksi. No, nythän tuota ei enää tarvitse vaihtaa, kun kuvan lumimaisema on taasen ajankohtainen.

Elämäni naiset

Vietin viime viikon Helsingissä. Agendalla oli ahkeraa ystävien treffailua. Sopiessani tapaamisia laskeskelin, että viikon aikana tapaisin kaksikymmentäyksi ihanaa naista (plus kaksi ihanistaihaninta pikkutyttöä, kaksi suloista tyttövauvaa ja kaksi hurmaavaa pikkupoikaa). Kaksikymmentäyksi!

Minulla on ollut elämässäni tuuria naisten kanssa; naisia on piisannut elämässäni aina (miesten kanssa onkin sitten eri juttu…). Minulla on kaksi siskoa ja kaksi siskontyttöä, ja olen kasvanut naisvoittoisessa ympäristössä. Olen työskennellyt työpaikoilla, joissa on ollut naisenemmistö, ja saanut työpaikoilta matkaan liudan hauskoja naisia.

Siksi en ole koskaan voinut ymmärtää väitettä, jonka mukaan toinen nainen on toiselle susi. Eipäs ole! Toinen nainen on toiselle tuki, minä väitän vastaan.

Siskojen kanssa Vuoristoradassa.

Olen ymmärtänyt olevani mahdottoman onnekas: minulla on ystäviä, joille voin puhua kaikesta – ilosta, surusta, peloista ja onnesta. Ystäviä, joiden kanssa ei tarvitse esittää olevansa muuta kuin on ja jotka tukevat, kävi miten kävi. Olen tästä syvästi kiitollinen.

Lienee sanomattakin selvää, että täällä pohjoisessa kaipaan ystäviäni. Tiedän kuitenkin, että vaikka välillämme on nyt tuhat kilometriä, ystävyydet säilyvät ja kantavat.

 

 

Välitilassa (eli tunteita ja tuoksuja)

Rahtasin mukanani pohjoiseen vain yhden huonekalun: Moko Marketista Helsingistä muutama vuosi sitten ostamani intialaisen kaapin. Muut huonekalut menivät joko vinttikomeroon tai muualle säilöön.

P1150212

Kaapissa on aivan omanlaisensa tuoksu, kaapin ominaishaju. Koska olen haistanut tuon hajun ensimmäisen kerran Helsingin-kodissani, jonne kaapin alun perin ostin, se muistuttaa minua vanhasta. Joka kerta sen haistaessani palaan hetkeksi kaksiooni Helsingin Toukolaan. Haju rauhoittaa minua ja saa oloni tuntumaan hyvältä.

Kumma juttu.

En muuttanut pohjoiseen siksi, että olisin ollut onneton Helsingissä tai että olisin halunnut pois kaupungista. Itse asiassa Helsinki on minusta ihana kaupunki ja minun oli siellä hyvä olla. En muuttanut myöskään siksi, että olisin halunnut downshiftata tai hypätä pois oravanpyörästä (tai mitä näitä muita kuluneita termejä onkaan). Ei, minähän rakastan työntekoa.

Muutin, koska elämäntilanteeni sattui olemaan sellainen, että muutto tuli ajankohtaiseksi, ja koska minulla oli muuttoon mahdollisuus. Ajattelin, ettei tällaisia tilaisuuksia tule vastaan kovin usein ja että on tartuttava tilaisuuteen. Että mene, nainen, mene, kerranhan täällä eletään!

Ehkä yksi syy muuttooni oli se, että pelkäsin, että jos en nyt lähtisi, jämähtäisin paikoilleni enkä uskaltaisi enää koskaan lähteä. Että nyt tai ei koskaan. Että elämä on elämistä varten ja sitä rataa.

Nyt kun olen ollut täällä reilut yhdeksän kuukautta, huomaan, että vanha elämäni lipuu koko ajan kauemmaksi ja kauemmaksi. Se tuntuu pelottavalta. En vielä uskalla päästää siitä täysin irti. Olen jonkinlaisessa välitilassa: en tunne olevani oikea sodankyläläinen, mutten enää ole täysin helsinkiläinenkään. Kuka minä sitten oikein olen?

Intialainen kaappi hajuineen viehättää minua ehkä juuri siksi, että se muistuttaa minua menneisyydestäni, siitä kuka olen joskus ollut ja kuka syvimmiltäni olen yhä. Että kaikkien näiden muutosten alla on minä, joka ei ole muuttunut miksikään. Että on jotakin pysyvämpää kuin vaihtelevat elämäntilanteet.

Hullua mutta totta: kaappi edustaa minulle kaikkien näiden muutosten keskellä pysyvyyttä ja jatkuvuutta. Se on kuin köysi, josta pidän aallokossa kiinni, kävi miten kävi.

You can call me crazy.

Elokuun viimeinen

Vähän aikaa sitä kesti, ja sitten se oli ohi. Kesä antoi tänä vuonna odottaa itseään, ja kun se sitten saapui, minä nautin joka hetkestä enkä olisi halunnut päästää irti.

IMG_6174

Irti on kuitenkin päästettävä. Huomenna alkaa syyskuu, ja se herättää minussa levottomuutta. En tiedä, mitä tämä syksy tuo tullessaan. Odotan uusia asioita tapahtuvaksi, mutten tiedä, miten minun käy. Kuinka kovasti haluaisinkaan tietää!

Levottomuuteeni olen hakenut sanoja amerikkalaisen zenopettajan Adyashantin kirjasta. Adyashanti kirjoittaa mielen hallinnasta. Hänen mukaansa ”mitä enemmän yritämme hallita elämää ja muita, sitä enemmän hallitseminen tuntuu luisuvan pois ulottuviltamme”.

Sitenhän se juurikin on. Silti on niin kovin vaikea hellittää hallinnasta ja luottaa, että asiat järjestyvät omalla painollaan ja ajallaan.

Kyllä ne silti järjestyvät.

P1140202

”Kun kohtaamme elämän sellaisena kuin se on, eikä sellaisena kuin sen meidän mielestämme tulisi olla, kun luovumme itsepintaisesta tarpeestamme hallita ja tulkita kokemustamme, avaudumme elämälle täysin uudella tavalla.” — Adyashanti kirjassaan Armoon lankeaminen (Basam Books 2013).