Terveisiä Kiilopäältä

Palasin tänään neljän yön Sydäntalven joogaa tunturissa -joogaleiriltäni Kiilopäältä. Leirin järjesti Suomen Latu, ja sen vetäjinä olivat rovaniemeläinen joogaopettaja Aksana Kurola ja Suomen Ladun liikunnanohjaaja Maria Tölli.

Leiri oli ihana. Toistan IHANA.

En tiedä, miten pukea kokemus sanoiksi, jotain niin omanlaistansa se oli. Joogasimme, hiihdimme tunturissa, savusaunoimme ja avantouimme. Muun muassa. Kaiken kruunasi talven ihmeemaata muistuttava ympäristö – tunturimaisemat, tykkylumen painosta kumartavat puut ja päivällä hennon vaalensinisenä avautuva kaamostaivas. Aurinko oli siellä jossain horisontin alapuolella mutta maalasi taivaanrannan vaaleanpunaiseksi ja keltaiseksi.

Näin leirillä ensimmäistä kertaa elämässäni haloilmiön.

Näin myös täysikuun nousun ja kuutamon, jollaista en ole koskaan nähnyt. En tiennyt, että kuu voi nousta niin nopeasti, loistaa niin kirkkaasti ja loimuta niin keltaisena! Katselimme kuun nousua eilen hiihtoretkellämme tunturissa.

Vasta leirillä ymmärsin, millaista hiihtämisen pitäisi oikeasti olla. Tähän asti olen kuntohiihtänyt ladulla. Suorittanut matkaa. Nyt samoilimme umpihangessa retkitahtia. Sukset kuljettivat pitkin tunturinrinnettä pehmeästi, sulavasti ja kantavasti. Tuntui kuin taivaankannella olisi hiihtänyt. Jännitin etukäteen, miten pärjäisin retkillä pitopohjasuksillani (en raaskinnut vuokrata tunturisuksia). Hyvin pärjäsin.

Ja tietysti myös joogasin. Nautin dynaamisista asanaharjoituksista ja lempeistä meditaatio- ja rentoutusharjoituksista.

Koska sanat loppuvat kesken, päätän blogipäivityksen kuvakavalkadiin. Kuutamoa en osannut kuvata, sen saatte kuvitella mielessänne.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, ei voi muuta sanoa. Olen kiitollinen, että sain kokea tämän.

Talvipolku

Suomen Latu Kiilopää

Sukset

Tunturissa

Kiilopäältä

Uusi menopelini

Tästä se lähtee. Upouusi potkukelkkani.

Potkukelkka on näillä leveysasteilla suosittu kulkuväline. Paikallisten mummojen ja pappojen potkukelkkailua seuratessani minuunkin iski kauhea potkukelkkakuume. ”Minäkin haluan oman potkukelkan”, höyrysin kotona. Viimeksi olen potkukelkkaillut lapsena. Silloin minulla oli pieni punainen lasten potkukelkka.

Tänään sitten tein sen: kävin ostamassa kylän urheiluliikkeestä (i-h-a-n-a-n!) punaisen (tietty!) Eslan potkukelkan. Ei muuten ollut mikään ihan halpa menopeli: tämän aikuisten E6-mallin hinnaksi tuli liukujalaksineen 150 euroa. Mutta se on kotimaista laatutyötä ja siinä on kaikki viimeisen päälle kohdallaan.

Kaupat tehtyäni poljin innoissani kylältä kotiin. Matkaa tuli noin kolmen kilometrin verran.

Mitä opin? Ainakin sen, että olin pukenut päälle ihan liikaa. Potkukelkkailu on hauskaa mutta hikistä hommaa, huh. Välillä piti ottaa rukkaset pois käsistä ja avata takkia – niin kuuma potkiessa tuli.

Tähän on nyt sitten tultu: minusta on virallisesti tullut hassu potkukelkkatäti. Hei vaan sinne etelään.

P. S. Ensimmäinen potkukelkkamatkani kylältä kotiin on myös time laps -videoitu, kun mies keksi kiinnittää kelkkaan kameran. Löydät videon matkastani täältä.