On tullut aika kiittää ja sanoa hei

Vuosi sitten olin sekaisin ja hämmentynyt. Olin juuri muuttanut Lappiin, enkä oikein tiennyt miten päin olla. Maailma näytti kummalliselta. En tunnistanut omaa elämääni.

Olin huolissani pärjäämisestäni, ja ihmettelin, mitä olin mennyt tekemään, kun olin jättänyt kaiken.

Vaikeimpana hetkenä tartuin Wayne W. Dyerin kirjaan Hyväksy itsesi, uskalla elää. Olenkin kirjoittanut tuosta kirjasta blogissani pariin otteeseen. Voi sanoa, että kirja nosti minut huolien suosta, johon olin uponnut.

Kirjassa Dyer kirjoittaa kielteisissä tunteissa vellomisen turhuudesta ja jähmettymisestä, jonka kielteiset tunteet aiheuttavat. Kaikkein hyödyttömimmiksi tunteiksi hän nimeää huolen ja syyllisyyden: ”Syyllisyys merkitsee sitä, että te hukkaatte läsnä olevan hetkenne menneestä lamaantuneena, kun taas huoli on tunne, joka lamauttaa teidät nykyhetkessä jonkin tulevan takia.”

Sanat puhuttelivat minua. Päätin, etten jää rypemään huoliini ja ahdistukseeni. Aloin toimia.

Vähä vähältä ahdistus väheni ja arki alkoi rullata. Elämä rupesi pikkuhiljaa tuntumaan omalta. Tunsin taas maan jalkojeni alla.

Kuva vuoden takaa (5.12.2014).

Kuva vuoden takaa (5.12.2014 klo 12.57).

Tämän viikon torstaina oli uuden työpaikkani pikkujoulut. Teimme pienen pikkujoulumatkan Tornioon.

Bussissa ajattelin, kuinka jännittävää elämä voikaan olla ja kuinka lystikkäästi se ihmistä toisinaan kuljettaa. Yhtäkkiä minä istun bussissa matkalla Tornioon työporukassa, josta en vielä hetki sitten tuntenut ketään. Yhtäkkiä elämäni on Lapissa. Kuka olisi arvannut vielä jokin aika sitten? En ainakaan minä itse.

Näin vuosi myöhemmin katsoessani taaksepäin en voi olla muuta kuin kiitollinen siitä, miten asiat ovat menneet. Mitä kaikkea olenkaan saanut kokea muutettuani tänne pohjoiseen.

Kuva tältä päivältä (5.12.2015).

Kuva tältä päivältä (5.12.2015 klo 12.49).

Kun päätin muuttaa Lappiin, tein itseni kanssa sopimuksen, että lähden ensin vuodeksi ja katson sitten, haluanko jäädä vai palaanko takaisin Helsinkiin. Siitä bloginkin nimi.

Nyt vuosi on tullut täyteen. Minä jään Lappiin vielä ainakin ensi vuodeksi, mutta on tullut aika päättää tämä blogi. Se on täyttänyt tehtävän, jonka sille vuosi sitten asetin. Ehkä joskus jossain vaiheessa perustan uuden blogin, kuka tietää, mutta tämä blogi hiljenee nyt tältä erää.

Haluan kiittää kaikkia blogini lukijoita. Olen saanut teiltä mitä lämpimimpiä ja tsemppaavimpia kommentteja. Ne ovat ilahduttaneet.

Haluan myös kiittää omia tärkeitä tukijoukkojani, vanhempiani, siskojani ja ystäviäni, jotka ovat tämän vuoden aikana antaneet tukensa, kuunnelleet ja tsempanneet. Kiitos, että olette.

Ja kiitos A, että olet jakanut kanssani tämän vuoden.

En tiedä, mitä ensi vuosi tuo tullessaan, mutta olen vakuuttunut, että se on kovin erilainen kuin tämä vuosi on ollut.

P1160342

Joulunavajaiset Sodankylässä marraskuun lopussa. Tasan vuotta aikaisemmin lähdin Helsingistä muuttokuorman kanssa pohjoiseen.

Lopuksi jaan vielä linkin oman ammattiyhdistykseni SAL:n (Suomen Aikakauslehdentoimittajain Liitto) Lööppi-lehteen, jossa julkaistussa jutussa kirjoitan vuodestani Lapissa. Se sulkekoon omalta osaltaan tämän vuoden ja päättäköön tämän blogin kirjoitusten sarjan. Juttuni löytyy lehden sivuilta 24-27:
http://www.sal-info.org/uploads/looppi_4_2015_161115.pdf

Jotain uutta, jotain vanhaa

En ole saanut hetkeen kirjoittua blogiani. Uusi työ on muuttanut arkirytmini ja imaissut mukaansa. Olen naputtanut näppäimistöä töissä päivisin niin ahkerasti, etten iltaisin tai viikonloppuisin ole jaksanut kaivaa läppäriä esiin saati pohtia minkään tekstin kirjoittamista.

Olen uudesta työstäni valtavan onnellinen. On tehnyt hyvää lähteä aamuisin töihin keskustaan ja tulla iltaisin kotiin. Freelancerina tein töitä kotikonttorissa ja olin siksi liikaa kotona. Freelancerius ei tainnut sopia minulle.

Tai ehkä tilanne olisi ollut toinen, jos olisin jäänyt freeksi Helsingissä. Kun muutin viime vuoden lopussa tänne pohjoiseen, koko elämäni meni uusiksi. Vasta jälkikäteen olen oikeastaan tajunnut, miten uusiksi se menikään. Kaikki muuttui kertarysäyksellä.

Kun aloitin lokakuun alussa työt uudessa työpaikassani, minusta tuntui kuin olisin saanut elämääni jotakin tuttua ja vanhaa takaisin – kuin olisin palannut kotiin. Se tuntui äärettömän hyvältä.

Vaikka uudessa työssäni on paljon tuttua, siinä on myös paljon uutta. Alkuun olin jännittynyt, miten osaisin ja pärjäisin. Ensimmäisen viikon olin töiden jälkeen kaikesta uuden opettelusta aivan puhki.

Yhä vielä tulee päiviä, jolloin minusta tuntuu, etten tiedä tai osaa jotakin, mutta päivä päivältä varmuus kasvaa. On myös hykerryttävän hauskaa oppia uutta.

Juuri nyt minusta tuntuu siltä, että olen siellä, missä minun tällä hetkellä kuuluukin olla. Juuri nyt en murehdi. En vaikka on marraskuu, kuukausista vaikein.

IMG_6726

Välitilassa (eli tunteita ja tuoksuja)

Rahtasin mukanani pohjoiseen vain yhden huonekalun: Moko Marketista Helsingistä muutama vuosi sitten ostamani intialaisen kaapin. Muut huonekalut menivät joko vinttikomeroon tai muualle säilöön.

P1150212

Kaapissa on aivan omanlaisensa tuoksu, kaapin ominaishaju. Koska olen haistanut tuon hajun ensimmäisen kerran Helsingin-kodissani, jonne kaapin alun perin ostin, se muistuttaa minua vanhasta. Joka kerta sen haistaessani palaan hetkeksi kaksiooni Helsingin Toukolaan. Haju rauhoittaa minua ja saa oloni tuntumaan hyvältä.

Kumma juttu.

En muuttanut pohjoiseen siksi, että olisin ollut onneton Helsingissä tai että olisin halunnut pois kaupungista. Itse asiassa Helsinki on minusta ihana kaupunki ja minun oli siellä hyvä olla. En muuttanut myöskään siksi, että olisin halunnut downshiftata tai hypätä pois oravanpyörästä (tai mitä näitä muita kuluneita termejä onkaan). Ei, minähän rakastan työntekoa.

Muutin, koska elämäntilanteeni sattui olemaan sellainen, että muutto tuli ajankohtaiseksi, ja koska minulla oli muuttoon mahdollisuus. Ajattelin, ettei tällaisia tilaisuuksia tule vastaan kovin usein ja että on tartuttava tilaisuuteen. Että mene, nainen, mene, kerranhan täällä eletään!

Ehkä yksi syy muuttooni oli se, että pelkäsin, että jos en nyt lähtisi, jämähtäisin paikoilleni enkä uskaltaisi enää koskaan lähteä. Että nyt tai ei koskaan. Että elämä on elämistä varten ja sitä rataa.

Nyt kun olen ollut täällä reilut yhdeksän kuukautta, huomaan, että vanha elämäni lipuu koko ajan kauemmaksi ja kauemmaksi. Se tuntuu pelottavalta. En vielä uskalla päästää siitä täysin irti. Olen jonkinlaisessa välitilassa: en tunne olevani oikea sodankyläläinen, mutten enää ole täysin helsinkiläinenkään. Kuka minä sitten oikein olen?

Intialainen kaappi hajuineen viehättää minua ehkä juuri siksi, että se muistuttaa minua menneisyydestäni, siitä kuka olen joskus ollut ja kuka syvimmiltäni olen yhä. Että kaikkien näiden muutosten alla on minä, joka ei ole muuttunut miksikään. Että on jotakin pysyvämpää kuin vaihtelevat elämäntilanteet.

Hullua mutta totta: kaappi edustaa minulle kaikkien näiden muutosten keskellä pysyvyyttä ja jatkuvuutta. Se on kuin köysi, josta pidän aallokossa kiinni, kävi miten kävi.

You can call me crazy.

Elokuun viimeinen

Vähän aikaa sitä kesti, ja sitten se oli ohi. Kesä antoi tänä vuonna odottaa itseään, ja kun se sitten saapui, minä nautin joka hetkestä enkä olisi halunnut päästää irti.

IMG_6174

Irti on kuitenkin päästettävä. Huomenna alkaa syyskuu, ja se herättää minussa levottomuutta. En tiedä, mitä tämä syksy tuo tullessaan. Odotan uusia asioita tapahtuvaksi, mutten tiedä, miten minun käy. Kuinka kovasti haluaisinkaan tietää!

Levottomuuteeni olen hakenut sanoja amerikkalaisen zenopettajan Adyashantin kirjasta. Adyashanti kirjoittaa mielen hallinnasta. Hänen mukaansa ”mitä enemmän yritämme hallita elämää ja muita, sitä enemmän hallitseminen tuntuu luisuvan pois ulottuviltamme”.

Sitenhän se juurikin on. Silti on niin kovin vaikea hellittää hallinnasta ja luottaa, että asiat järjestyvät omalla painollaan ja ajallaan.

Kyllä ne silti järjestyvät.

P1140202

”Kun kohtaamme elämän sellaisena kuin se on, eikä sellaisena kuin sen meidän mielestämme tulisi olla, kun luovumme itsepintaisesta tarpeestamme hallita ja tulkita kokemustamme, avaudumme elämälle täysin uudella tavalla.” — Adyashanti kirjassaan Armoon lankeaminen (Basam Books 2013).

Matalapainetta

Ponttoonisaunalla2807

Matalapaine on ottanut Lapin haltuunsa. Kymmenen vuorokauden sääennuste lupaa tuleville päiville joko enemmän tai vähemmän sadetta. Ei kai pitäisi masentua, mutta jotenkin tämä kylmä heinä-elokuun vaihde ja ”epätavallisen laaja matalapaine” meinaavat pistää mielenkin matalaksi, vaikka kuinka yrittäisi tsempata. Tuntuu kuin syksy olisi yhtäkkiä jo saapunut. Eihän tämän näin pitänyt mennä! En minä tätä tilannut!

Mutta minkäs teet. Eihän tämä kiukuttelemalla tai mököttämällä tästä parane (murisen silti hetken aikaa itsekseni ja poljen jalkaa).

Ei kai auta muu kuin yrittää ottaa ilo irti siitä, mistä pystyy. Kun eilen saimme nauttia sateettomasta päivästä, suuntasimme miehen ponttoonisaunalle (= lauttasauna) Kitiselle (= joki Sodankylässä). Eihän ponttoonisaunominen toki sateettomuutta vaadi. Mukavaa saunassa on sateellakin.

Ilta oli pilvinen, mutta tyyni ja kaunis, ja pilvet peilautuivat tyynen joen pinnasta. Saimme yhden hauen ja yhden ahvenen. Pulahdin saunasta kaksi kertaa Kitiseen, eikä vesi tuntunut lainkaan kylmältä.

Päivän opetus: täytyy vain mennä ja tehdä.

Kitinen2807Kitinen2807_02

HaukiAhven

”Et voi vaikuttaa olosuhteisiisi, vaikka kuinka kamppailisit. Voit toki vaihtaa maisemaa ja sitä kautta olosuhteita ympärilläsi. Voit matkustaa jonnekin, missä ei sada. Päätöksesi jäädä sateeseen on omasi. Se, miten otat siitä suurimman hyödyn irti, riippuu vain itsestäsi ja omasta asenteestasi.” – Kimmo Takanen kirjassaan Päästä irti – Vapaudu läsnäoloon (Kirjapaja 2013).

Kolmekymmentäseitsemän

Muistan, kun olin kuusivuotias ja ajattelin, kuinka hieno ikä kuusi onkaan ja kuinka mahtavaa on olla kuusivuotias. Mielestäni kuusi oli paras ikä maailmassa, ja pidin itseäni onnekkaana, kun sain olla kuudenikäinen.

Muistan, kun olin yhdeksän ja keskustelin parhaan ystäväni kanssa vanhenemisesta. Pohdimme yhdessä, että yhdeksän on hyvä, kymmenen ja yksitoistakin vielä menettelee, mutta kaksitoista kuulostaa jo pahalta. Surin lapsuuden loppumista ja koin ensimmäisen ikäkriisini.

Muistan, kun kaksikymmentäseitsemänvuotiaana elämästä katosi hetkeksi värit. Ajattelin, etten ollut saavuttanut elämässäni niitä asioita, mitä siihen mennessä olisi pitänyt saavuttaa, ja ajauduin klassiseen kolmenkympikriisiin. Elämä näytti hetken aikaa synkältä ja ankealta. Luulin, ettei mikään muuttuisi koskaan miksikään ja että elämä olisi siinä vaiheessa kutakuinkin ohitse. (Kuinka väärin luulinkaan!)

Muistan, kun täytin kolmekymmentäviisi ja päätin lopettaa ikäkriiseilyn siihen paikkaan. Ajattelin, että olen ikäkriiseillyt elämässäni aivan tarpeeksi ja että nyt se saisi loppua. Tästä eteenpäin unohtaisin ikäni ja toteuttaisin itseäni niin hyvin kuin vain voisin. Ikä ei olisi minkään este.

Kun avauduin elämälle ja kaikille sen tarjoamille mahdollisuuksille, maailma alkoi näyttää lystikkäältä ja värikkäältä paikailta. Hyviä asioita tapahtui. Vapauduin odotuksista, mitä minkäkin ikäsenä pitäisi tehdä. Tajusin, että minun elämäni olisi minun elämäni ja että minä voisin käyttää sen joko surren toteutumattomia asioita tai iloiten kaikesta siitä, mikä oli vielä mahdollista. Päätin valita jälkimmäisen.

Eilen täytin kolmekymmentäseitsemän vuotta. Vietin syntymäpäivääni Pyhä-Luoston kansallispuistossa. Olo oli rauhallinen ja tyyni. En oikein pysty käsittämään, että olen jo kolmekymmentäseitsemän (niin suuri luku!), mutta ikä ei ahdista. Olen tämänikäinen ja hyvä niin. Kaikki on yhä mahdollista.

Pyhälampi04

Kolmekymmentäseitsemänvuotias heiluttaa koivunoksaa ja toivottaa uuden iän tervetulleeksi.

Kesäloma vol. 1

Autossa

Blogissani on ollut kovin hiljaista, mikä johtuu siitä, että olen ollut lomalla ja reissussa. Nyt tulin piipahtamaan muutamaksi päiväksi pohjoiseen, mutta jatkan lomamatkailua vielä maanantaina, jolloin suuntaan mökille Hämeenkyröön.

Lomareissailu on tehnyt hyvää. Olen totaalisesti irtaantunut arjesta ja unohtanut kaiken muun. Vaikka helteet eivät ole hellineet lomalaisia tänä kesänä, minä olen nauttinut lomailusta ja kesä-Suomesta. Olen ollut ja fiilistellyt, ja mikä tärkeintä ta-daa: en ole ehtinyt murhehtimaan mitään! Pää on ollut kevyt ja rento.

Helsinki01

Lomani on ollut kovin sosiaalinen. Ensin olin viikon verran Helsingissä ja tapasin ystäviä ja perheenjäseniä. Sitten tulin muutamaksi päiväksi Sodankylään, josta suuntasimme autolla neljäksi päiväksi Kaustisen kansanmusiikkijuhlille. Mies bändeineen oli ilmoittautunut juhlille pelimanneiksi, ja minä lähdin mukaan. Esiinnyinpä siellä sitten minäkin! (Ja oli hurjan hauskaa, suosittelen, menkää menkää!)

Kaustinen02

Kaustinen06

Kaustiselta Suomi-roadtrippimme jatkui itäiseen Suomeen Simpeleelle ja Punkaharjulle, josta mies on kotoisin. Miehen tytär ja sisko perheineen lähtivät mukaan. Mökkeilimme ja söimme liikaa grilliruokaa.

Kangasniemi01

Punkaharju04

Punkaharjulta ajoimme takaisin pohjoiseen Pohjois-Karjalan kautta. Isäni on kotoisin Nurmeksesta, ja yövyimme yhden yön hänen vanhassa kotipaikassaan, jossa en ollut vieraillut neljään vuoteen. Tuntui hyvältä päästä käymään siellä.

Seiväsvaara_taloSeiväsvaara_navetta

Kiitos, kesä 2015! Et ole ollut helteinen mutta sitäkin tapahtumarikkaampi. Tästä on hyvä jatkaa.

 

P. S. Kaksi roadtripillämme näkemäämme paikkaa teki minuun ison vaikutuksen. Annankin tässä kaksi nähtävyysvinkkiä itäisessä Suomessa matkaaville lomalaisille:

1. Parikkalan patsaspuisto. ITE-taiteilija Veijo Rönkkösen (1944-2010) riemukkaassa puutarhassa on yli 500 patsasta. Kerrassaan huikea paikka.

Patsaspuisto01

2. Hiljainen kansa. Suomussalmella sijaitseva Reijo Kelan (synt. 1952) tilataideteos pysäyttää viitostien varressa. Kahvilasta saa huippuhyviä lettuja, nam.

hiljainenkansalainen02

 

Luck is an attitude eli pieni meriseikkailu

Liuskaluoto09

Liuskaluoto08

Liuskaluoto07Liuskaluoto04

Kesäterveisiä Helsingistä. Tulin tänne viime perjantaina. Kaikki sanovat, että on ollut kylmä kesä. Niin kai on ollutkin, mutta minä olen nauttinut. Olen ottanut kesä-Helsingistä irti kaiken, minkä olen saanut, ja ahminut kesäisen kaupungin antimia.

Tänään vietin ystävän kanssa päivää Liuskaluodolla. Kävelimme kallioilla, söimme pitsaa ja joimme drinkkejä. Emme antaneet pilvisen päivän lannistaa kesämieltä. Eikä lopulta edes ollut kylmä.

Tuuli tuiversi tukkaa, ja minä mietin, kuinka onnekas olenkaan. Luck is an attitude, luki juomalasissa, ja tänään minä uskoin noihin sanoihin.

Matkantekoa ja de Mello

En ole saanut hetkeen kirjoitettua blogia. Ajatukseni ovat olleet joko liian suuria tai pieniä. Nyt yritän.

Kävin jälleen viikonloppureissulla Helsingissä (voi kuinka siellä oli jo kesäistä ja vihreää!) ja palasin tänään takaisin Sodankylään (no kyllä täälläkin on alkanut vihdoin vihertää). Rovaniemellä tuuli lujasti, ja Ilmavoimien hävittäjät jylisivät taivaalla. Ihmettelin menoa.

Roi

Viime viikolla ajauduin jälleen hermoilemaan kaikenlaista (voi tätä). Hermoilua lieventääkseni kaivoin kaapista vanhan tutun, Anthony de Mellon Havahtumisen, ja pakkasin sen mukaan matkaan. Lueskelin kirjaa tänään lentokoneessa ja rauhoituin.

De Mello -suhteeni on tämä: Tartuin Havahtumiseen ensimmäisen kerran joskus alle kolmikymppisenä ystävän suosituksesta. Silloin en kyennyt ymmärtämään kirjaa lainkaan; se taisi jopa ärsyttää minua. Kirja jäi kesken. Toisen kerran ryhdyin lukemaan de Melloa kolmenkympin hujakoilla, ja sillä kertaa kirja puhutteli vahvasti. Siitä lähtien olen palannut sen pariin kerta toisensa jälkeen.

De Mello sanoo kirjassa kaikenlaista fiksua, mutta tällä kertaa jäin pohdiskelemaan erityisesti hänen mietteitään sisäisestä kasvusta. Kasvusta on kirjoittanut myös toinen suosikkini Wayne W. Dyer, jonka kirjaa Hyväksy itsesi, uskalla elää olen käsitellyt blogissani aiemmin. Molempien miesten mietteet puhuttelevat minua.

Dyer toteaa kirjassaan, että ihmisten ei pitäisi tuijottaa omia puutteitaan ja pyrkiä  parantamaan niitä. Puutteiden parantamisen sijasta hän kannustaa tarkastelemaan elämää kasvun näkökulmasta. Ajatus on lohdullinen: ”Jos te oivallatte, että te voitte koko ajan kasvaa, kypsyä ja tulla yhä paremmaksi, niin te voitte valita toimintanne vaikuttimeksi kasvamisen halun sen sijaan, että pyrkisitte puutteidenne korjaamiseen.”

De Mello taas kirjoittaa, että kasvua saavat aikaan nimenomaan tuskalliset, eivät miellyttävät kokemukset. ”Kärsimys osoittaa teille sen alueen, jossa ette vielä ole kasvaneet, missä teidän on tarpeen kasvaa ja muuttua. Voi miten te kasvaisitte, jos osaisitte käyttää kärsimystä hyväksenne”, de Mello kirjoittaa.

Jotenkin viehätyin tuosta kasvun ajatuksesta. Tuntuu helpottavalta ajatella, että ei tässä tarvitse olla mitenkään valmis tai perille päässyt ihminen ja että eteen tulevat pettymykset, vaikeudet ja ongelmat voi nähdä kasvun paikkoina, mahdollisuuksina. Mikään ei ole kiveen hakattua, vaan elämä on jatkuvaa kasvua ja kehitystä (ja hyvä niin!).

Ilta_aurinko

En muuten lakkaa ihmettelemästä tuota ilta-aurinkoa ja kaikenaikaista, maagista valoa. Täällähän ei enää tule yöllä pimeää ollenkaan. Yöttömän yön aika on alkanut.

Lämpölukemilla en kyllä pääse kehuskelemaan. Täällä on ollut kylmä kevät, ja ilmeisesti tällä menolla jatketaan näin kesäkuussa. Saas nähdä, koska saadaan lämmintä.

Matkantekoa (ja taas jännittää)

”Ajattelin, että tietäisivätpä ihmiset, miten paljon minua jännittää. Että onneksi eivät tiedä. Että eihän näy päällepäin. Eihän?” – Minna Parikka Kodin Kuvalehdessä 20/2014.

Uppsala01

Olen kevätturneellani päätynyt Berliinistä Helsingin kautta Uppsalaan. Miehellä on täällä kolmipäiväinen työkokous, ja lähdin mukaan. Täältä ajelemme viikonloppuna Ruotsin rannikkoa pitkin takaisin pohjoiseen (edessä siis villi roadtrip!). Siihen asti konttorinani toimii Scandic Uplandian hotellihuone ja Uppsalan kahvilat.

Kummallista tämä elämä. Samanaikaisesti niin kovin kepeää ja painavaa. Kuinka tuon taas selittäisi. Äh.

Uppsala04

Haluaisin kirjoittaa, että olen vihdoin löytänyt mielenrauhan ja että täällä sitä vain kevyesti ja elämäänluottavaisesti reissataan pitkin maita ja kaupunkeja. Että elämä on selvää, helppoa ja yksinkertaista. Että tiedän koko ajan, mitä teen.

Tottahan tuo kaikki tavallaan, mutta noiden tunteiden rinnalla kulkee paljon kaikkea muuta, kuten jännitystä, pelkoja ja epävarmuuden tunnetta siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olen jälleen saanut itseni kiinni murehtimasta tulevaa ja miettimästä, olinko aivan hölmö, kun jätin turvallisen palkkatyön keskellä talouslamaa.

Jännitän niin kovasti kaikenlaista, kuten sitä, miten pärjään freelancerina ja kantaako tämä työ kuinka pitkälle. Ja mitä ihmettä sitten teen, jos ei kannakaan.

Ehkä se on tämä yhtäkkinen freelancertyön vapaus, joka saa olon tuntumaan toisinaan niin kummalliselta. Sitä voisi luulla, että kun kymmenen vuoden palkkatyöputken jälkeen saa vapauden määritellä omat aikataulunsa ja mennä miten haluaa, sitä kirmaisi innoissaan vapauteen ja nauttisi siitä täysin siemauksin. Mutta ehei, ei se tietenkään niin mene (voi tätä ihmismieltä!). Ennemminkin sitä tuntee jatkuvaa pientä syyllisyyttä siitä, että on tämä vapaus ja että elämä on näin helppoa. Että voiko se oikeasti olla ja ei kai voi. Että kai minä nyt teen jotakin ihan väärin ja vielä minun käy huonosti.

Taidan olla hieman vainoharhainen.

Niska limassa sinun on raadettava leipäsi eteen. Sellaiseen ajatteluun minä olen kai jollain tavalla kasvanut, ja tuosta ajattelusta on kovin vaikea päästä eroon. Jos en tee töitä koko ajan selkä vääränä, pelkään, että putoan johonkin tulo- tai mihin lie loukkuun, syrjäydyn ja  päädyn lopulta katuojaan.

Ihan älytöntä.

Uppsala02

Onneksi lehdissä julkaistaan erilaisia vertaistarinoita, joista saa tukea silloin, kun tuntuu, että omat ajatukset kulkevat kehää eikä keksi niistä ulospääsyä.

Yhden sellaisen löysin uusimmasta Gloriasta, jossa oli Ulla-Maija Paavilaisen tekemä juttu kirjailija Tiina Raevaarasta. Jutussa Raevaara (ikätoverini) kertoo avoimesti omista ahdistuksistaan ja peloistaan. Sain Raevaaran ajatuksista kovasti vertaistukea: tajusin, etten ole näine tunteineni yksin ja että muitakin pelottaa. Ja tämän ansiosta tunsin oloni taas hieman keveämmäksi.

Jutussa Raevaara kertoo kestävänsä stressin tunnetta huonosti. ”Haluaisin oppia elämään päivä kerrallaan. Olen myös jännittäjä. Vaikka minusta on tullut melko kokenut esiintyjä, fyysinen jännitys ei ole kadonnut. Viikot, joihin kertyy paljon esiintymisiä, ovat tuskallisia jatkuvan jännityksen tunteen takia”, Raevaara kuvailee jutussa.

Vaikkei esiintyminen ole se minun ongelmani (ei sillä että tässä edes olisi ollut mitään esiintymiskeikkoja viime aikoina), pystyn hyvin samaistumaan Raevaaran sanoihin. Minäkin haluaisin oppia elämään päivä kerrallaan. Minäkin jännitän kaikenlaista. Minäkin tiedän sen tuskallisen tunteen, jonka jännittäminen aiheuttaa.

Olen ymmärtänyt, että lopulta aika moni meistä stressaa ja jännittää elämässään erilaisia asioita. On tärkeää jakaa näitä kokemuksia toisten kanssa, sillä se helpottaa kaikkien oloa. Sitä tajuaa, että kaikki nämä tunteet ovat ihan tavallisia ihmiselämään kuuluvia tuntemuksia, ei oikeastaan mitään sen kummempaa.

Uppsala03

Samanaikaisesti kun stressaan kaikenlaista, tunnen myös olevani ihan tajuttoman onnekas. Että saan olla täällä ja että on tämä kaikki. Onhan se nyt ihan törkeän huikeaa.