Lumen kolinaa

Luntaterassilla01

Luntaterassilla02

Luntaterassilla03

Katolle pakkautunut lumi lähti vihdoin eilen liikkeelle. Se rysähteli alas valtavina palasina ja säikäytteli kolinallaan. Kuulosti siltä kuin mannerlaatat olisivat kolisseet yhteen.

Taivaalta pyrysi koko päivän raskasta, märkää lunta, ja mieli oli yhtä nihkeä ja harmaa kuin sääkin. Stressasin asioita.

Illalla päätin lähteä pienelle kävelylenkille. Tuijotin maisemaa ja mietin, minne kaikki värit olivat yhtäkkiä kadonneet.

Harmaata

Kotiin palattuani lueskelin Richard Wisemanin Revi tämä kirja -kirjaa. Siinä Wiseman, psykologian professori, väittää, että ihminen voi muuttaa omia tunnetilojaan muuttamalla omaa käyttäytymistään (tarkka lainaus: ”ihminen voi luoda minkä tahansa haluamansa tunteen yksinkertaisesti käyttäytymällä sen mukaisesti”). Yksinkertaistetusti: jos haluat olla onnellinen, hymyile.

Jaa.

Wisemanin ohjeiden mukaisesti sanoin tänä aamuna itselleni, että tästä tulisi hyvä päivä, ja pakotin itseni hymyilemään.

En tiedä, ratkaisiko väkinäinen hymyni varsinaisesti mitään, mutta puolenpäivän maissa aurinko suvaitsi tulla vihdoin (monta päivää pilvimassan takana piileskelyään) esiin ja näin palan sinistä taivasta. Ja sitä myöten mielikin koheni ja tuli taasen toiveikkaampi olo.

Luntaterassilla04

Ehkäpä tämä tästä taas. Pääsiäinenkin tulee.

Hauskaa pääsiäistä!

4 kuukauden kokemuksella

Tänään tulee kuluneeksi neljä kuukautta siitä, kun muutin tänne. Neljä kuukautta! Se on vuodesta kolmannes. Hurjaa, miten nopeasti aika kuluu.

Jotenkin toivoin ja ajattelin etukäteen, että neljän kuukauden kohdalla minulla olisi jotakin viisasta sanottavaa täältä. Että osaisin vetää hienosti yhteen, mitä kaikkea olen oppinut, ja sanoisin blogissani jotakin hirmu oivaltavaa. Tietenkin olisin myös kovin zen kaiken suhteen.

No, tässä sitä nyt sitten ollaan eikä olo varsinaisesti ole hirvittävän viisastunut tai valaistunut. Ennemminkin on sellainen hämmentynyt mieli, että mitäs tästä kaikesta nyt pitäisikään sanoa, eihän tässä nyt mitään kovin ihmeellistä tule mieleen. Elämä vain on, ja hyvä niin.

Jos jotakin olen oppinut, niin kaiketi sen, että ihminen sopeutuu yllättävän nopeasti kaikkeen uuteen ja tuosta uudesta tulee normaalia ennemmin kuin arvaakaan. Siltä minusta tuntuu nyt. Yhtäkkiä asun täällä, ja tämä kaikki on kovin normaalia. Hassua.

Muutto tänne neljä kuukautta sitten oli kieltämättä aikamoinen kulttuurisokki. Helsinkiin jäivät ystävät, harrastukset, sosiaaliset piirit, kerrostalokaksio ja palkkatyö. Vastassa oli kaamos, ainainen lumisade, omakotitalo ja freelancerius. Olin hämilläni, peloissanikin. Mietin, mitä ihmettä olin mennyt tekemään. Etenkin palkkatyöstä irrottautuminen tuntui pelottavalta.

Erilaisia pelkoja puskee pintaan yhä säännöllisin väliajoin, mutta olen oppinut, että niitä tulee ja menee ja niistä selvitään. Olen pitänyt mielessäni englantilaisesta Psychologies Magazinesta (December 2014) marraskuussa lukemaani juttua tuntemattoman pelosta. Siinä toimittaja, kirjailija Katy Regan kirjoittaa omista peloistaan ja niiden voittamisesta.

Siteeraankin lopuksi Reganin artikkelia ja yhdyn näihin sanoihin:

”… by learning to ’sit with the feeling’, I learnt so much: that you don’t actually die worrying about the unknown and that it can even be exciting. When I sat with my fears, I still had that horrid, gnawing feeling in my gut, but I learnt that eventually it will subside, as any craving.”

 

Lumisadetta2803_02

Jos luulit, että lumisateet ovat tältä keväältä ohitse, niin väärässäpä olit. Nyt sitä taas saa.

 

Self help -nainen avautuu

Minulla on salainen ihastus: Basam Booksin Viisas elämä -kirjasarja.

Kyllä, Viisas elämä -kirjasarjassa julkaistaan elämäntaito-oppaita eli self help -kirjallisuutta.

Ja kyllä, olen tietoinen siitä, että monet pitävät self help -kirjojen lukemista epäilyttävänä toimintana – self helpissä kun on huono kaiku ja elämäntaito-oppaiden lukemista kohtaan esiintyy monenlaisia ennakkoluuloja.

Kirjoitin muuten tästä aiheesta pääkirjoituksen Voi Hyvin -lehteen reipas vuosi sitten, kun työskentelin lehden toimituksessa. Jatkan nyt tuota aihetta.

VH_pk02

Yhden tyypillisen ja toistuvasti esiintyvän väitteen mukaan elämäntaito-oppaita lukevat, itsensä kehittämisestä kiinnostuneet ihmiset ovat itsekeskeisiä narsisteja, joiden elämä pyörii vain oman navan ympärillä.

Itse näen asian juuri toisin: vain ihminen, joka pitää huolta itsestään ja voi hyvin, jaksaa auttaa muita ihmisiä. Tästä puhui jo stoalaisfilosofi Seneca aikoinaan. Uwe Wikström kirjoittaa Senecan mietteistä kirjassaan Matkalla olon mysteeri (Kirjapaja 2005). Wikström kertoo Senecan ajatelleen, ettei selkeä minuus suinkaan merkitse itsekeskeisyyttä eikä oman kutsumuksen toteuttaminen ole sama asia kuin omahyväisyys. Senecasta asia oli juuri päinvastoin. ”Niin paradoksaaliselta kuin se tuntuukin, vain ihminen, jolla on minuus, voi unohtaa itsensä toisten hyväksi”, Wikström kirjoittaa Senecaa mukaillen.

Toisen tyypillisen väitteen mukaan elämäntaito-oppaita lukevat ihmiset ovat jollain tavalla irtaantuneet tai vieraantuneet tavallisesta elämästä. Minä taasen väitän, ettei itsensä kehittämisessä ole kyse siitä, että vetäytyy tai irtaantuu tästä elämästä, vaan siitä, että oppii elämään vastoinkäymisten, epäonnistumisten ja ahdistavien tunteiden kanssa.

Kolmas usein esiintyvä väite kuuluu, että elämäntaito-oppaat luovat harhakuvitelmia elämän hallitsemisen mahdollisuudesta. Niissä kirjoissa, joita itse ole lukenut, en ole kyllä tähän törmännyt. Ennemminkin kirjojen sanomana on ollut, ettei elämää voi hallita eikä kaikki suju aina niin kuin toivoisi. Jokainen meistä on välillä elämässä rähmällään ja kärsii. Jos näissä tilanteissa kokee saavansa apua viisaiden ajattelijoiden mietteistä, mitä pahaa tai väärää siinä on?

En ole lukenut kaikkia Viisas elämä -sarjan kirjoja, enkä myöskään varauksettomasti pidä kaikista kyseisen sarjan kirjoista. Brändin alta löytyy monenmoisia opuksia – jotkut mielestäni loistokkaita, osa jopa luokattoman huonoja. Muutama viikko sitten löysin kirjastosta kaksi oikein mainiota Viisas elämä -kirjaa. Niistä toinen on Catherine Ingramin Intohimoinen läsnäolo, toinen Christopher K. Germerin Myötätunnon tie.

Viisaselama

Ingramin Intohimoinen läsnäolo on ilmestynyt suomeksi jo vuonna 2004, mutta ajaton kirja ei ole vanhentunut reilussa kymmenessä vuodessa yhtään. Se käsittelee havahtunutta tietoisuutta ja sen seitsemää ominaisuutta (hiljaisuus, herkkyys, ruumiillisuus, aitous, huomiokyky, ilo ja ihmetys). Kiinnostuin kirjasta sen johdannon perustella. Siinä Ingram kertoo omasta polustaan – siitä, miten hän oli ollut pitkään ”henkinen etsijä” mutta sitten menetti uskonsa kaikkeen, mihin oli aiemmin uskonut. ”Monien vuosien mietiskelyharjoituksista huolimatta en koskaan ollut kokenut pysyvää rauhaa. Olin yrittänyt päästä hiljaisuuteen mielen kesyttämisen tekniikoiden avulla, turhaan”, Ingram kirjoittaa. Hän ei edusta kirjassa mitään tiettyä uskontokuntaa, eikä kirjan lukeminen vaadi minkäänlaisten uskonnollisten oppien omaksumista.

Koska olen levoton sielu ja kai jonkinlainen ikuinen etsijä, joka ei ole koskaan kokenut mitään tiettyä henkistä suuntausta tai aatemaailmaa omakseen, Ingramin sanat puhuttelivat minua. Kirja on kirjoitettu lämpimästi ja vakuuttavasti, ja sen lempeä asenne rauhoitti levottomuuttani. Minua viehätti Ingramin näkemys, jonka mukaan ”yksinkertainen läsnäolo on perustavanlaatuisin kokemuksemme silloinkin, kun näytämme eksyneen elämän tarinoiden ja puuhien keskelle”.

Christopher K. Germerin Myötätunnon tie on minulla vielä kesken, mutta ensimmäisten sadan sivun perusteella kirja vaikuttaa kiinnostavalta. Se käsittelee hyväksyvää tietoista läsnäoloa. Olen lukenut aiheesta viime vuosina paljon, ja jossain vaiheessa jopa kyllästyin koko tietoisen läsnäolon termiin, mutta Germer avaa kirjassaan vakuuttavasti hyväksyvän asenteen ideaa ja on siksi saanut minut puolelleen.

Germerin mukaan tuska on elämässä väistämätöntä mutta kärsimys valinnaista, koska kärsimys on seurausta tuskan torjunnasta. Torjunnan sijasta meidän tulisi kääntyä kipua kohti ja hyväksyä se. Tämä hyväksyvä asenne on tie vapauteen: ”Sen sijaan että syyttäisimme, kritisoisimme tai yrittäisimme parantaa itsemme (tai jonkun muun tai koko maailman), kun asiat menevät pieleen ja meistä tuntuu pahalta, me voimme aloittaa hyväksymällä itsemme. Myötätunto ensin! Tämä yksinkertainen käänne voi mullistaa koko elämän.”

 

TOP 3 Viisas elämä -suosikkini

Tässä vielä kolme Viisas elämä -sarjan suosikkikirjaani. Suosittelen näitä:

1. Donna Farhin Jooga ja elämän voima: Vuonna 2004 Basam Booksilta ilmestynyt kirja käsittelee joogaa elämäntapana.

2. Brené Brownin Uskalla haavoittua: Amerikkalainen häpeätutkija osoittaa kirjassa viisaasti ja vakuuttavasti, miksi omaa haavoittuvaisuutta ei kannata pelätä. Suosittelen myös katsomaan Brownin hienon TED-puheen (englanniksi) täällä.

3. Gangajin Löydä sisäinen loisteesi: ”Takertuminen ruokkii kärsimystä”, Gangaji opastaa kirjassaan ja perustelee, miksi takertumisen sijasta tulisi avautua elämälle.

Pienin askelin

”Pienet askeleet tarkoittavat, että teemme töitä sillä, mitä meillä on, sen sijaan että valittaisimme siitä, mitä meillä ei ole.” – Julia Cameron kirjassaan Tie luovuuteen.

Pakkasin mukaan pohjoiseen pienen käsikirjaston. Se koostuu kirjoista, joista on ollut minulle vuosien varrella apua tai jotka olen kokenut inspiroiviksi.

Yksi kirjoista on Julia Cameronin klassikko Tie luovuuteen (Like 2005), jonka luin ensimmäisen kerran kesällä 2006. Olin silloin täyttämässä 28 vuotta, ja vakava kolmenkympinkriisini (kyllä, kriiseilin silloin asiasta kovasti) oli väistymässä.

Olen lueskellut Cameronin kirjaa nyt uudelleen, ja pakko sanoa, että näin liki kymmenen (hui!) vuotta myöhemmin kirja puhuttelee yhä – nyt kun olen hypännyt vapaaksi toimittajaksi ehkä jopa aiempaa enemmän tai ainakin eri tavalla.

Julia_Cameron

Kirja käsittelee nimensä mukaisesti luovuutta, siis sitä, mitkä seikat tukevat luovuutta ja mitkä taas estävät sitä. Se on suunnattu ennen kaikkea taiteilijoille, mutta koen kirjan neuvojen olevan sovellettavissa hyvin myös freelancetoimittajan elämään. Kirja esittelee 12-viikkoisen luovuuden harjoitusohjelman, mutta itse tällä kertaa vain lueskelin kirjaa, en tehnyt sen harjoituksia.

Tällä lukukerralla minua puhutteli erityisesti luku, joka käsittelee ”pieniä askeleita”. Luvussa Cameron muistuttaa, että luovuus vaatii toimeliaisuutta, siis sitä, että ottaa kynän käteen ja alkaa kirjoittaa eikä vain puhu tai haaveile kirjoittamisesta. Se tarkoittaa nimenomaan pienten askeleiden ottamista: ”Ota pieni päivittäinen askel, sen sijaan että miettisit isoja kysymyksiä. Suurten kuvioiden pohtiminen ei anna meille vastauksia pieniin kysymyksiin.”

Aloin pohtia, miten helposti sitä itsekin sortuu miettimään juuri kummallisia ”suuria kuvioita”, kuten sitä, mitä tästä kaikesta LOPULTA tulee. Mihin minä päädyn tai päädynkö mihinkään? Silloin iskee helposti paniikki: Riittävätkö taitoni? Olenko tarpeeksi hyvä? Mitä jos selviää, etten olekaan ja epäonnistun?

Cameronia lukiessani tajusin, että oikeastaan näiden suurten kysymysten pohdinta on aivan turhaa ja typerää. Se vain lamauttaa paikoilleen ja estää tekemästä yhtään mitään, koska aina on vaara, että epäonnistuu. Kuten Cameron kirjoittaa: ”Onnen ja mahdollisuuksien arvailu ovat viivytyskeinoja, joilla lykkäämme seuraavan asian tekemistä.”

Sen sijaan, että vatvoo omaa mainetta tai tulevaa menestystä tai menestyksettömyyttä, pitäisi keskittyä aina siihen työtehtävään, jota kulloinkin on tekemässä. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että teen töitä juttu kerrallaan. Jokainen juttu on se pieni askel, jonka yritän tehdä mahdollisimman hyvin.

Minua helpotti oivallus, että voin toki pyrkiä kussakin työtehtävässäni aina parhaaseen ja kehittyä työssäni, mutta siinäpä oikeastaan kaikki. Tarkoitan tällä sitä, että en voi muuta kuin olla oma itseni ja tehdä töitä pala kerrallaan näillä resurssein, jotka minulle on suotu. Jos jossain vaiheessa sitten jostain syystä osoittautuu, että tämä ei riitä, mitä voin tehdä? En yhtään mitään, joten voilà: murehtiminen on joka tapauksessa turhaa. Aamen.

Esikuvia

Kirjat

Olen tänne pohjoiseen muutettuani lueskellut uudelleen kahta kirjaa, jotka aikanaan tekivät minuun ison vaikutuksen.

Toinen kirjoista on Elizabeth Gilbertin Omaa tietä etsimässä (Otava 2007), joka tunnetaan paremmin englanninkielisellä nimellään Eat, pray, love. Toinen on Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013). Molemmat ovat kirjoittajiensa henkilökohtaisia elämänmuutos- ja matkatarinoita.

Omaa tietä etsimässä kertoo Elizabeth Gilbertin vuodesta ulkomailla: rankan avioeron läpikäynyt amerikkalainen Gilbert lähtee ensin neljäksi kuukaudeksi Italiaan (Roomaan), sitten neljäksi kuukaudeksi Intiaan (ashramiin) ja lopulta neljäksi kuukaudeksi Indonesiaan (Balille). Luin Gilbertin kirjan ensimmäisen kerran kesällä 2007. Kirja tarttui käteeni sattumalta Kallion kirjastosta, jossa se oli esillä jonkinlaisessa ”kirjasto suosittelee näitä kirjoja” -hyllyssä. En ollut silloin kuullutkaan Eat, pray, lovesta, enkä tiennyt mitään sen maailmanmenestyksestä, vaan lainasin kirjan epäileväisesti pohdiskellen, olisiko se mistään kotoisin.

Ihastuin jo silloin – ja niin ihastuin nytkin – Gilbertin tapaan kirjoittaa: kirja on samanaikaisesti hauska ja vakava, kevyt ja syvällinen, viihdyttävä ja ajatuksia herättävä. Italiassa Gilbert opiskelee kieltä ja syö herkullista ruokaa, Intiassa hän joogaa ja meditoi ja Balilla hän yksinkertaisesti nauttii elämästä. Ah ja oih.

Vastustamatonta itseironiaa ja kepeää syvällisyyttä on myös Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin -kirjassa. Kirjan alussa Kankimäki on kyllästynyt ja tylsistynyt elämäänsä (”Olen niin tylsistynyt, että voisin kuolla, jos jaksaisin ja viitsisin.”). Hän jää vuodeksi vuorotteluvapaalle työstään ja lähtee Japaniin tutkimaan 900-luvulla eläneen japanilaisen hovinaisen Sei Shōnagonin elämää. Luin Kankimäen kirjan ensimmäisen kerran syksyllä 2013 heti sen julkaisun aikoihin.

Nyt kun olen itse tehnyt tämän niin sanotun elämänmuutokseni, luin kirjoja hieman eri silmin kuin ensimmäisellä kerralla.

Ensinnäkin kiinnitin tällä kertaa enemmän huomiota kirjoittajien vastoinkäymisiin ja vaikeuksiin – kuin vertaistukea ja vinkkejä eri tilanteista hakien. Huomasin, että eihän Gilbertillä/Kankimäelläkään ole koko ajan ihan helppoa ollut. Huomio tuntui lohdulliselta.

Sitten aloin pohtia, että tämäntyyppisten elämänmuutoskirjojen perusongelmana on, että ne ovat jälkikäteen yhteenpunottuja, eheitä lineaarisia kokonaisuuksia. Ne ovat ihania, koska niitä lukiessa tietää, että tässä käy hyvin. Sen sijaan keskellä omaa elämänmuutosta ei tiedä yhtään, miten lopulta käy, tuskin näkee seuraavan mutkan taakse. Ei auta muu kuin heittäytyä ja luottaa. Se on kuulkaas aika pelottavaa se. Mitä jos minulle ei käy yhtä hyvin kuin Elizabeth Gilbertille tai Mia Kankimäelle kävi? Entä missä ovat kaikki ne epäonnistuneet elämänmuutostarinat, joista emme koskaan kuule?

Kaikesta huolimatta inspiroiduin Gilbertin ja Kankimäen kirjoista taas valtavasti. Oma tilanteeni ja lähtökohtani ovat toki tyystin erilaiset kuin Gilbertillä/Kankimäellä, mutta sain kirjoista jälleen uskoa siihen, miksi joskus vain pitää ottaa ja lähteä, niin pelottavaa kuin se onkin. Pohdin, miten hieno paikka tämä maailma oikein onkaan ja kuinka paljon näkemisen ja kokemisen arvoisia asioita täältä löytyy. Ajatus kutkutti vatsanpohjassa. Olisi sääli viettää koko elämä vain yhdessä paikassa, jos kerran on mahdollista joskus lähteä jonnekin ja kerätä uusia kokemuksia. Aina tietenkään ei ole.

Toki hieman kateellisena pohdin, että siinä missä Gilbert vietti vuoden Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa ja Kankimäki seikkaili Japanissa, niin minä tulin lähteneeksi syvimmän kaaoksen keskelle Lappiin, eh-heh, että mikäs idea tämä nyt oikein oli.

Ei vaan, olen tyytyväinen tähän. Ratkaisunsa kullakin, ja hyvä niin.

 

”Haluan tietää, mitä minulle tapahtuu, jos jätän työpaikkani ja kävelen valkoiseen sumuun. Voiko loppuni olla onnellinen? Vai onko kertakaikkisen vääjäämätöntä, että päädyn köyhäksi ja yksinäiseksi kerjäläisnunnaksi, jonka ylimielisyydestä kerrotaan jälkipolville varoittavia tarinoita?” – Mia Kankimäki kirjassaan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

”Onni on henkilökohtaisen taistelun tulosta. Sen vuoksi on taisteltava ja pantava itsensä likoon. Se vaatii sinnikkyyttä ja toisinaan sen vuoksi on jopa matkustettava toiselle puolelle maailmaa. Oman onnensa toteuttamiseen on osallistuttava lakkaamatta.” – Elizabeth Gilbert kirjassaan Omaa tietä etsimässä.

 

Sinne ja takaisin

Helsingin-reissu on nyt sitten heitetty. Palasin pohjoiseen eilen. Lensin Norwegianilla sinne ja takaisin.

Jännitin etukäteen, mitä tunteita Helsingissä käynti herättäisi. Mitä jos minusta tuntuisi liian vaikealta palata takaisin? Entä jos vierailu herättäisi kivuliaita tunteita?

Pelot osoittautuivat turhiksi (jälleen, kas kummaa…). Oli ihanaa kävellä kaupungin kaduilla ja istuskella kahviloissa ja ennen kaikkea oli ihanaa tavata rakkaita ystäviä (oi, sitä keskustelun ja tilityksen määrää!) ja perheenjäseniä, mutta ymmärsin visiittini aikana, että nyt minun aikani on olla täällä Lapissa. Helsinki on ihana rakas kotikaupunki, mutta se ei katoa sieltä minnekään enkä jää mistään paitsi. Voin aina palata sinne, ja jokin päivä palaankin, mutta vielä ei ole sen aika.

Kuinka rauhoittava oivallus.

Helsingin-visiitistäni tulikin lopulta todellinen hyvän mielen viikonloppu, jonka aikana tein kaikkea ihastuttavaa: Perjantaina kävin katsomassa ystävän kanssa Kansallisteatterissa vierailleen Q-teatterin Kaspar Hauser -näytelmän ja syömässä sushia. Lauantaina tapasin lukioaikaisia ystäviä uudessa meksikolaisravintolassa. Sunnuntaina vietettiin siskontytön viisivuotissynttäreitä ja halailin varastoon ihania siskontyttöjäni (5- ja 1-v). Heitä minun on täällä kaukana kroonisesti ikävä, sniif.

Kyllä hymyilyttää, kun pitkästä aikaa pääsee Sushibariin syömään.

Kyllä hymyilyttää, kun pitkästä aikaa pääsee Sushibariin syömään.

Kun sitten eilen palasin takaisin Sodankylään, mieli oli tyyni ja iloinen.

Onhan tässä nyt ollut reissua ja paikanvaihdoksia vuodenalkuun kerrakseen. Saa nähdä, miten arki asettuu paikoilleen kaiken tämän jälkeen. Vähän jännittää taas, kuten ehkä arvata saattaa, mutta tällä mennään. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa, vai miten se sanonta nyt menikään.

P. S. Lumesta puheen ollen: kävin äsken tekemässä pitkästä aikaa lumityöt. Tästä se taas lähtee. Lumitöiden teko on totisesti täällä pääharrastukseni ja never ending story.

Terveisiä Kiilopäältä

Palasin tänään neljän yön Sydäntalven joogaa tunturissa -joogaleiriltäni Kiilopäältä. Leirin järjesti Suomen Latu, ja sen vetäjinä olivat rovaniemeläinen joogaopettaja Aksana Kurola ja Suomen Ladun liikunnanohjaaja Maria Tölli.

Leiri oli ihana. Toistan IHANA.

En tiedä, miten pukea kokemus sanoiksi, jotain niin omanlaistansa se oli. Joogasimme, hiihdimme tunturissa, savusaunoimme ja avantouimme. Muun muassa. Kaiken kruunasi talven ihmeemaata muistuttava ympäristö – tunturimaisemat, tykkylumen painosta kumartavat puut ja päivällä hennon vaalensinisenä avautuva kaamostaivas. Aurinko oli siellä jossain horisontin alapuolella mutta maalasi taivaanrannan vaaleanpunaiseksi ja keltaiseksi.

Näin leirillä ensimmäistä kertaa elämässäni haloilmiön.

Näin myös täysikuun nousun ja kuutamon, jollaista en ole koskaan nähnyt. En tiennyt, että kuu voi nousta niin nopeasti, loistaa niin kirkkaasti ja loimuta niin keltaisena! Katselimme kuun nousua eilen hiihtoretkellämme tunturissa.

Vasta leirillä ymmärsin, millaista hiihtämisen pitäisi oikeasti olla. Tähän asti olen kuntohiihtänyt ladulla. Suorittanut matkaa. Nyt samoilimme umpihangessa retkitahtia. Sukset kuljettivat pitkin tunturinrinnettä pehmeästi, sulavasti ja kantavasti. Tuntui kuin taivaankannella olisi hiihtänyt. Jännitin etukäteen, miten pärjäisin retkillä pitopohjasuksillani (en raaskinnut vuokrata tunturisuksia). Hyvin pärjäsin.

Ja tietysti myös joogasin. Nautin dynaamisista asanaharjoituksista ja lempeistä meditaatio- ja rentoutusharjoituksista.

Koska sanat loppuvat kesken, päätän blogipäivityksen kuvakavalkadiin. Kuutamoa en osannut kuvata, sen saatte kuvitella mielessänne.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, ei voi muuta sanoa. Olen kiitollinen, että sain kokea tämän.

Talvipolku

Suomen Latu Kiilopää

Sukset

Tunturissa

Kiilopäältä

3 x ajatus uuteen vuoteen

Tässä sitä nyt sitten ollaan: maataan sohvalla ja ihmetellään, että jaahas, se on vuoden 2015 ensimmäinen päivä nyt. Jätin erityiset uudenvuodenlupaukset tänä vuonna tekemättä – tässä on ollut kaikenlaista muutosta viime aikoina sen verran paljon, ettei energiani riitä enää lupausten tekemiseen. Sen sijaan päätin poimia päiväkirjaan keräämieni sitaattien joukosta kolme puhuttelevinta (minulla on siis tapana kerätä kirjoista päiväkirjaan sitaatteja, jotka inspiroivat ja rohkaisevat). Nämä toimikoon johtoaatteina ensi vuoteen:

1. ”Hankkiutukaa eroon epäonnistumisen pelostanne, lakatkaa jännittämästä menestyksenne tähden, niin muututte omaksi itseksenne, rentoutuneeksi omaksi itseksenne.” – Anthony de Mello kirjassaan Havahtuminen.

2. ”Elämän hyväksyminen vastakohtineen vie lähemmäksi onnea. Yksi onnen avain on suostuminen hyväksymiseen. Ja sen harjoitteluun silloinkin, kun kohtalo painaa meidät polvilleen.” – Mari Aulanko kirjassaan Kultaisella keskitiellä – Valitse valitseminen.

3. ”Mikään mahdollisuus ei tule vain kerran. Kun se ilmaantuu uudelleen, voit tarttua siihen, kun vain tunnistat tilaisuutesi ja olet valmis ottamaan käyttöösi ne voimat, joita ensimmäisellä kerralla pidättelit.” – Ruediger Schache kirjassaan Sydämen viisaus.

Elämänmyönteistä vuotta 2015!

P. S. Lähden huomenna aiemmin mainitsemalleni joogaleirille Saariselälle ja palaan loppiaisena. Kuulemisiin taas leirin jälkeen!

After Christmas

Niin se joulu mennä jolkotti, ja talo hiljeni eilen jouluvieraista. (No joo, virallisestihan joulu kestää toki loppiaiseen, mutta kyllä se nyt vain siltä tuntuu, että tässä se joulu tältä erää osaltani oli, kiitos ja näkemiin ja palataan asiaan taas ensi vuonna.)

Pyhät menivät rattoisasti, mutta nyt on mukava karistella joulun tomut harteilta ja suunnata katse kohti uutta vuotta. Pakko tunnustaa, että hieman taas jännittää, mitä tuo tuleva vuosi, big 2015, tuo tullessaan. Yritän olla tekemättä tarkkoja suunnitelmia ja luottaa, että hyviä asioita tapahtuu, mutta hetkittäin vanha tuttu huoli tulevasta meinaa puskea pintaan. Oi voi.

Eniten jännittää taloudellinen pärjääminen, vaikka juuri nyt näyttäisi siltä, että ihan hyvin tämä free-ura on lähtenyt käyntiin eikä ainakaan akuuttia hätää pitäisi olla. Mutta pieni ääni pään keksii kaikenlaisia mahdollisia uhkia. Mitä jos tilanne muuttuukin jossain vaiheessa? Entä jos tämä kaikki onkin vain aloittelijan hyvää tuuria ja todellisuus paljastuu jossain vaiheessa aivan toiseksi?

Jos ja jos ja jos.

Ja sitten: Hetkittäin iskee oivallus, että on tämä elämä lopulta aika huikeaa. Että kaikenlaista sitä saakin tehdä ja kokea ja paljosta olla kiitollinen. Jos jotakin ensi vuodelta toivon, niin sitä, että osaisin säilyttää elämää kohtaan uteliaan, innokkaan mielen.

Olen huomannut, että oma olo muuttuu paljon paremmaksi heti, kun uhkien sijasta keskittyy näkemään tavoitteita, toiveita ja mahdollisuuksia ja miettii, mitä kaikkea hyvää vielä voikaan edessä. Mitä jos kaikki meneekin hyvin? Entä jos haaveet toteutuvatkin?

Miten kutkuttava ajatus.

”Jos huomiosi keskittyy hallintapyrkimykseen, mielesi takertuu siihen, mitä sinun mielestäsi täytyy tapahtua, pitäisi tapahtua tai on tapahtunut. Tämä takertuminen ruokkii kärsimystä. Jos haluat tukea mieluummin kuin hallita, leimahdat liekkiin. Mielesi lakkaa takertumasta ja alkaa avautua.”

­– Gangaji kirjassaan Löydä sisäinen loisteesi.

Onnellinen revontulibongari.

Onnellinen revontulibongari.

Tästä se lähtee

Terveisiä täältä lumitöiden, varsinaisten töiden ja autoilun ihmeellisen maailman keskeltä!

Olen saanut hommia pikkuhiljaa käyntiin – löytänyt hyviä kontakteja ja kirjoittanut jo pari juttuakin (ta-daa!) – ja sillä tavoin onnistunut kääntämään viimeviikkoiset huoli- ja murheajatukset orastavaksi innostukseksi. Tästä se lähtee, huomaan aika ajoin puhisevani.

Kyllä se vain niin on, että parasta vastalääkettä huolehtimiselle on toiminta, kuten Wayne W. Dyer kirjoittaa vanhassa kirjassaan Hyväksy itsesi, uskalla elää (”Huolestuminen ei koskaan millään tavalla paranna asioita, vaan päinvastoin tekee ihmisen vähemmän tehokkaaksi suhteessaan nykyisyyteen”, Dyer toteaa).

Olen palannut tuon klassikon pariin ja saanut siitä jälleen inspiraatiota omaan elämään. Dyerin mukaan huoli on syyllisyyden rinnalla yksi kaikkein hyödyttömimpiä tunteita, sillä vaikka olisi kuinka huolissaan tahansa, se ei muuta mitään. Asiallinen pointti. Niinpä päätin lopettaa huolehtimisen hetkeksi kokonaan ja yksinkertaisesti ruveta hommiin. Ja kas, hyviä asioita alkoi heti tapahtua (voiko se oikeasti olla näin yksinkertaista, voiko?).

Moni ystävä on kysellyt, millainen sää siellä oikein on. No, lunta sataa KOKO AJAN, tai siltä ainakin välillä tuntuu. Minähän pidän lumesta, mutta nyt kun asun omakotitalossa ja lumityöt ovat omalla vastuulla, huomaan ajattelevani, että ei siellä nyt ihan koko ajan tarvitsisi sataa, vähempikin riittäisi…

Ja sitten on tuo auto, jonka kanssa yritän kiivaasti tulla toimeen. Tämä autoileva elämäntapahan on minulle jotain vallan uutta. En ole kymmeneen vuoteen juuri ajanut, ja sen kyllä tuntee ja huomaa, varsinkin kun sääolosuhteet ovat mitä ovat – sataa lunta, on pimeää ja liukasta, ikkunat ovat jatkuvasti huurussa ja niin edelleen ja niin edelleen. Huokaus. Jännitän autoilussa suurin piirtein kaikkea mahdollista: peruuttamista, vaihteiden vaihtamista, ohittamista, mitä vielä. Pelkään myös vastaantulevia autoja liukkaalla, lumisella tiellä. Tämän lisäksi olen jo lukuisia kertoja onnistunut unohtamaan auton valot päälle (miksi ihmeessä ne eivät mene pois päältä automaattisesti, kysynpähän vain!).

Tänään koin tämänhetkisen autoiluhistoriani ehkä säväyttävimmät hetket: Tein pihalla lumitöitä ja päätin siirtää autoa. Auto ei suostunut liikkumaan minnekään, ei eteen- eikä taaksepäin (tällä kertaa valot EIVÄT olleet jääneet päälle, joten vika ei voinut olla ainakaan siinä). Aloin hermostua. Yritin ja yritin, mutta auto sammui aina. Lopulta ei auttanut muu kuin tarttua kännykkään, soittaa miehelle töihin ja kertoa tilanne. Kävimme seuraavanlaisen keskustelun (kyllä, tämä on suora lainaus tosielämästä):

Minä: Sellaista täällä vaan ihmettelen, että en saa autoa liikkumaan minnekään.
Mies: Okei. Seuraa sarja vianhallintakysymyksiä.
Minä: Selvä.
Mies: Käynnistyykö auto?
Minä: Kyllä.
Mies: Onko pakki päällä?

Katos juu. Sepä se. Ilmankos ei auto liiku minnekään… Eipä tässä sitten mitään, hyvää työpäivän jatkoa sinne vaan.

Että tällaista tällä suunnalla. Jatketaan hommia.

Lisäys juttuun myöhemmin illalla:
Keskustelimme tämänpäiväisestä autoepisodista, ja keskustelussa kävi ilmi, että kun mies kysyi ”onko pakki päällä”, minä ymmärsin, että hän kysyi ”onko käsijarru päällä” ja samalla hetkellä tajusin, että käsijarru oli koko ajan päällä. Sekoitin siis päässäni pakin ja käsijarrun, ja ongelman syynä oli käsijarru, ei pakki. Jep jep. Oppia ikä kaikki.

Se hetki, kun on juuri saanut tehtyä lumityöt ja lunta alkaa sataa uudelleen.

Se hetki, kun on juuri saanut tehtyä lumityöt ja lunta alkaa sataa uudelleen.