Jotain uutta, jotain vanhaa

En ole saanut hetkeen kirjoittua blogiani. Uusi työ on muuttanut arkirytmini ja imaissut mukaansa. Olen naputtanut näppäimistöä töissä päivisin niin ahkerasti, etten iltaisin tai viikonloppuisin ole jaksanut kaivaa läppäriä esiin saati pohtia minkään tekstin kirjoittamista.

Olen uudesta työstäni valtavan onnellinen. On tehnyt hyvää lähteä aamuisin töihin keskustaan ja tulla iltaisin kotiin. Freelancerina tein töitä kotikonttorissa ja olin siksi liikaa kotona. Freelancerius ei tainnut sopia minulle.

Tai ehkä tilanne olisi ollut toinen, jos olisin jäänyt freeksi Helsingissä. Kun muutin viime vuoden lopussa tänne pohjoiseen, koko elämäni meni uusiksi. Vasta jälkikäteen olen oikeastaan tajunnut, miten uusiksi se menikään. Kaikki muuttui kertarysäyksellä.

Kun aloitin lokakuun alussa työt uudessa työpaikassani, minusta tuntui kuin olisin saanut elämääni jotakin tuttua ja vanhaa takaisin – kuin olisin palannut kotiin. Se tuntui äärettömän hyvältä.

Vaikka uudessa työssäni on paljon tuttua, siinä on myös paljon uutta. Alkuun olin jännittynyt, miten osaisin ja pärjäisin. Ensimmäisen viikon olin töiden jälkeen kaikesta uuden opettelusta aivan puhki.

Yhä vielä tulee päiviä, jolloin minusta tuntuu, etten tiedä tai osaa jotakin, mutta päivä päivältä varmuus kasvaa. On myös hykerryttävän hauskaa oppia uutta.

Juuri nyt minusta tuntuu siltä, että olen siellä, missä minun tällä hetkellä kuuluukin olla. Juuri nyt en murehdi. En vaikka on marraskuu, kuukausista vaikein.

IMG_6726

Työtä, työtä, työtä tehdään

Mitä sinä siellä pohjoisessa oikein teet, kysyi moni kohtaamani tuttu viime Helsingin-reissulla. Hyvä kysymys. Siksipä ajattelin vähän esitellä joitakin tekosiani.

Työskentelen siis freelancetoimittajana, itseni työllistäjänä, ja kirjoitan pääasiassa lehtijuttuja. Olen myös tehnyt yhden nettitestin ja arvioinut erään käännöslehden suomen kieltä (siinäpä oli muuten hauska, erilainen homma!). Isoin osa leivästä tulee aikakauslehdistä ja asiakaslehdistä. Avustan myös lappilaisten pää-äänenkannattajaa, maakuntalehti Lapin Kansaa.

Omat_jutut01

Työni ansiosta olen päässyt tutustumaan lappilaisiin ihmisiin ja elämään Lapissa. Olen kuullut erilaisia elämäntarinoita ja kirjoittanut niistä. Tässä muutama esimerkki:

Reppari Lokasta Apu-lehdessä 19/2015 (7.5.)

Reppari Lokan kylästä Apu-lehdessä 19/2015.

Elämänmuutostarina Inarista Voi Hyvin -lehdessä 2/2015.

Elämänmuutostarina Inarista Voi Hyvin -lehdessä 2/2015.

Henkilökuva taiteilija Helena Junttilasta ja pariskuntahaastattelu taiteilija Kaija Kiurusta ja tutkija Timo Helteestä Lapin Kansassa.

Henkilökuva taiteilija Helena Junttilasta ja pariskuntahaastattelu taiteilija Kaija Kiurusta ja tutkija Timo Helteestä Lapin Kansassa.

En kuitenkaan kirjoita pelkästään lappilaisista tai Lapin asioista. Kirjoitan myös niin sanottuja yleisaihejuttuja ja ilmiöjuttuja, jotka eivät ole sidottuja mihinkään tiettyyn paikkaan. Tästä esimerkkinä helmikuun Divaani-lehdessä ilmestynyt juttuni putkiremonttiasuntojen ostamisesta ja toukokuun Trendi-lehteen ideoimani juttu boreout-ilmiöstä (boreout = työssä tylsistyminen). Niiden molempien lähtökohtana oli omakohtainen kokemus.

Divaani 2/2015 (vas.) ja Trendi 5/2015.

Divaani 2/2015 (vas.) ja Trendi 5/2015.

Aivoitukseni pääsivät myös Trendi-lehden Instagram-päivitykseen.

Aivoitukseni pääsivät myös Trendi-lehden Instagram-päivitykseen.

Olen aiemmin työurallani työskennellyt toimituspäällikkönä, tuottajana ja toimitussihteerinä ja niissä hommissa tilannut juttuja freelancetoimittajilta. Nyt olen siirtynyt aidan toiselle puolelle: tyypiksi, joka vastaa tilauksiin. Se on ollut jännittävä, mielenkiintoinen ja osin pelottavakin matka. Koska olen itse toiminut tilaajana, tiedän, mitä siellä päässä odotetaan, ja siksi toisinaan minulla on ollut juttuja kirjoittaessa valtavat suorituspaineet: olen halunnut vastata odotuksiin, joita toisessa päässä olen ajatellut olevan. Nyt yritän opetella relaamaan ja suhtautumaan odotuksiin rennommin. Olen nimittäin ymmärtänyt, ettei tästä hommasta tule pitkällä tähtäimellä mitään, jos mietin liikaa muiden odotuksia. Teen toki juttuja kirjoittaessa aina parhaani, mutta pyrin pääsemään eroon liiallisista (ja oman pään sisäisistä) paineista. Opettelua tämä kaikki.

On mahtavaa päästä juttukeikoille ja tavata ihmisiä, mutta toisinaan iskee kaipuu minulle niin rakasta editointityötä kohtaan. Onneksi pääsen toteuttamaan editointi-intohimojani uudessa vapaaehtoistyössäni Suomen Joogalehden päätoimittajana. Pesti on uusi, ja ensimmäinen päätoimittaamani lehti ilmestyy muutaman viikon kuluttua. Jännittää, miten lehden lukijat ottavat sen vastaan.

Matkantekoa (ja taas jännittää)

”Ajattelin, että tietäisivätpä ihmiset, miten paljon minua jännittää. Että onneksi eivät tiedä. Että eihän näy päällepäin. Eihän?” – Minna Parikka Kodin Kuvalehdessä 20/2014.

Uppsala01

Olen kevätturneellani päätynyt Berliinistä Helsingin kautta Uppsalaan. Miehellä on täällä kolmipäiväinen työkokous, ja lähdin mukaan. Täältä ajelemme viikonloppuna Ruotsin rannikkoa pitkin takaisin pohjoiseen (edessä siis villi roadtrip!). Siihen asti konttorinani toimii Scandic Uplandian hotellihuone ja Uppsalan kahvilat.

Kummallista tämä elämä. Samanaikaisesti niin kovin kepeää ja painavaa. Kuinka tuon taas selittäisi. Äh.

Uppsala04

Haluaisin kirjoittaa, että olen vihdoin löytänyt mielenrauhan ja että täällä sitä vain kevyesti ja elämäänluottavaisesti reissataan pitkin maita ja kaupunkeja. Että elämä on selvää, helppoa ja yksinkertaista. Että tiedän koko ajan, mitä teen.

Tottahan tuo kaikki tavallaan, mutta noiden tunteiden rinnalla kulkee paljon kaikkea muuta, kuten jännitystä, pelkoja ja epävarmuuden tunnetta siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olen jälleen saanut itseni kiinni murehtimasta tulevaa ja miettimästä, olinko aivan hölmö, kun jätin turvallisen palkkatyön keskellä talouslamaa.

Jännitän niin kovasti kaikenlaista, kuten sitä, miten pärjään freelancerina ja kantaako tämä työ kuinka pitkälle. Ja mitä ihmettä sitten teen, jos ei kannakaan.

Ehkä se on tämä yhtäkkinen freelancertyön vapaus, joka saa olon tuntumaan toisinaan niin kummalliselta. Sitä voisi luulla, että kun kymmenen vuoden palkkatyöputken jälkeen saa vapauden määritellä omat aikataulunsa ja mennä miten haluaa, sitä kirmaisi innoissaan vapauteen ja nauttisi siitä täysin siemauksin. Mutta ehei, ei se tietenkään niin mene (voi tätä ihmismieltä!). Ennemminkin sitä tuntee jatkuvaa pientä syyllisyyttä siitä, että on tämä vapaus ja että elämä on näin helppoa. Että voiko se oikeasti olla ja ei kai voi. Että kai minä nyt teen jotakin ihan väärin ja vielä minun käy huonosti.

Taidan olla hieman vainoharhainen.

Niska limassa sinun on raadettava leipäsi eteen. Sellaiseen ajatteluun minä olen kai jollain tavalla kasvanut, ja tuosta ajattelusta on kovin vaikea päästä eroon. Jos en tee töitä koko ajan selkä vääränä, pelkään, että putoan johonkin tulo- tai mihin lie loukkuun, syrjäydyn ja  päädyn lopulta katuojaan.

Ihan älytöntä.

Uppsala02

Onneksi lehdissä julkaistaan erilaisia vertaistarinoita, joista saa tukea silloin, kun tuntuu, että omat ajatukset kulkevat kehää eikä keksi niistä ulospääsyä.

Yhden sellaisen löysin uusimmasta Gloriasta, jossa oli Ulla-Maija Paavilaisen tekemä juttu kirjailija Tiina Raevaarasta. Jutussa Raevaara (ikätoverini) kertoo avoimesti omista ahdistuksistaan ja peloistaan. Sain Raevaaran ajatuksista kovasti vertaistukea: tajusin, etten ole näine tunteineni yksin ja että muitakin pelottaa. Ja tämän ansiosta tunsin oloni taas hieman keveämmäksi.

Jutussa Raevaara kertoo kestävänsä stressin tunnetta huonosti. ”Haluaisin oppia elämään päivä kerrallaan. Olen myös jännittäjä. Vaikka minusta on tullut melko kokenut esiintyjä, fyysinen jännitys ei ole kadonnut. Viikot, joihin kertyy paljon esiintymisiä, ovat tuskallisia jatkuvan jännityksen tunteen takia”, Raevaara kuvailee jutussa.

Vaikkei esiintyminen ole se minun ongelmani (ei sillä että tässä edes olisi ollut mitään esiintymiskeikkoja viime aikoina), pystyn hyvin samaistumaan Raevaaran sanoihin. Minäkin haluaisin oppia elämään päivä kerrallaan. Minäkin jännitän kaikenlaista. Minäkin tiedän sen tuskallisen tunteen, jonka jännittäminen aiheuttaa.

Olen ymmärtänyt, että lopulta aika moni meistä stressaa ja jännittää elämässään erilaisia asioita. On tärkeää jakaa näitä kokemuksia toisten kanssa, sillä se helpottaa kaikkien oloa. Sitä tajuaa, että kaikki nämä tunteet ovat ihan tavallisia ihmiselämään kuuluvia tuntemuksia, ei oikeastaan mitään sen kummempaa.

Uppsala03

Samanaikaisesti kun stressaan kaikenlaista, tunnen myös olevani ihan tajuttoman onnekas. Että saan olla täällä ja että on tämä kaikki. Onhan se nyt ihan törkeän huikeaa.

Levoton mieli

Tiedättekö niitä työpäiviä, kun tuntuu, että kaikki asiat jumittavat paikoillaan eikä mikään etene oikein minnekään? Sellaiset päivät ovat kovin turhauttavia, ja olen aina ollut huono sietämään niitä, mikä johtunee jonkinlaisesta tehokkuusajattelusta – siitä, että aina pitäisi mukamas olla niin kovin tehokas ja työskennellä joka työpäivä täysillä, ja sitten kun siihen ei aina pysty (mikä väistämätöntä!), potee jonkinlaista olemisen sietämätöntä levottomuutta ja ärtyneisyyttä.

No, jotakuinkin sellaisissa tunnelmissa olen viettänyt nyt muutaman päivän.

Ei ole auttanut muu kuin vetää syvään henkeä ja todeta, että eipä tässä mikään auta. Näin on nyt ja huomenna päivä on uusi (ja ehkä parempi) ja sitä rataa.

Niinpä päätin tänään kesken päivän ottaa ja lähteä pienelle kävelylle. Ja mikäs siinä oli kävellessä, koska ulkona oli TÄYDELLINEN talvipäivä. Sellainen miinus viisi astetta, talviauringon paistetta ja puhtaan valkoinen hanki. Linnut lauloivat titityytä.

Talvi02

Olen lueskellut levottomuuteen stoalaisfilosofi Marcus Aureliuksen (121–180) mietteitä. En ole mitenkään kovin syvällä stoalaisessa filosofiassa, mutta se, mitä siitä tiedän, on aina puhutellut minua. Aureliuksen lisäksi tunnettuja stoalaisajattelijoita olivat sellaiset herrat kuin Epiktetos (55–135) ja Seneca (4–65). Jotenkin heidän mielentyyneyttä ja elämän vastoinkäymisten hyväksymistä painottavat ajatuksensa rauhoittavat minua. Esimerkiksi Epiktetos on todennut jotenkin näin: ”Älä vaadi, että asiat tapahtuvat niin kuin sinä toivot, vaan toivo niiden tapahtuvan niin kuin ne tapahtuvat.”

Siinäpä opettelemista koko elämäksi.

Lumenpaino

”… ensinnäkin, että todellisuus ei tarraa kiinni sieluun, vaan lepää ulkopuolella liikahtamatta, ja häiriöt ovat peräisin yksinomaan sisäisestä käsityksestä; toiseksi, että kaikki, minkä näet, muuttuu hetkessä eikä enää ole – ja miten paljon muutoksia olet jo itsekin saanut kokea. Mieti tätä jatkuvasti. Maailma on muutosta, elämä käsitystä.”
– Marcus Aurelius teoksessaan Itselleni.

Ihana valo

Valon määrän äkillinen lisääntyminen on tuntunut huikealta ja hämmentävältä. En tiennyt, että jo helmikuussa päivät olisivat täällä näin aurinkoisia ja valontäyteisiä.

IMG_4815

Forecan mukaan päivän pituus on nyt jo yli kahdeksan tuntia (noin tunnin vähemmän kuin Helsingissä). Aamulla valoisaa tulee joskus kahdeksan jälkeen, illalla pimeää vasta viiden hujakoilla. Aurinko myös paistaa aivan uudella tavalla. Sen valo tuntuu kirkkaalta ja läpitunkevalta. Se on aivan toista kuin joulukuussa tai edes vielä hetki sitten tammikuussa.

IMG_4825

Olo on ollut helpottunut. Muutin tänne vuoden pimeimpään aikaan, keskelle kaamosta, ja takkusin auton kanssa ainaisessa (siltä se tuntui) lumisateessa ja pimeydessä. Nyt autolla ajaminenkin käy jo näpsäkästi, ja mikäs tässä nyt onkaan ajellessa, valossa ja talven kauneudessa.

Aamuvalo

 

P. S. Ystävä tuli tänne lauantaina lomailemaan ja viipyy huomiseen. Olemme hiihtäneet ja käyneet lumikenkäilemässä ja nauttineet kauniista talvisäästä. Ystävä on ihmetellyt hiljaisuutta, sitä, että missään ei näy ketään ihmisiä (kuulemma vain positiivinen juttu). Sitä se täällä pitkälti on.

P. P. S. Tällä viikolla Lapin Kansassa ilmestyi kaksi juttuani, joista olen ylpeä. Olen nimittäin viime vuosina tehnyt lähinnä aikakaus- ja asiakaslehtijuttuja, ja tuntui mukavalta kirjoittaa sanomalehteen ja vieläpä täkäläiseen maakuntalehteen. Toinen jutuistani ilmestyi tiistaina Lapin Kansan ns. talvilmatkailunumerossa. Se on henkilöjuttu sodankyläläisestä taidemaalarista Helena Junttilasta.

HelenaJ

Toinen jutuista ilmestyi maanantaina, ja se käsitteli viime viikolla Sodankylän Tähtelässä järjestettyä lumenmittauskoulua. Siihen otin kuvatkin itse!

Lumenmittaus02 Lumenmittaus01

Pienin askelin

”Pienet askeleet tarkoittavat, että teemme töitä sillä, mitä meillä on, sen sijaan että valittaisimme siitä, mitä meillä ei ole.” – Julia Cameron kirjassaan Tie luovuuteen.

Pakkasin mukaan pohjoiseen pienen käsikirjaston. Se koostuu kirjoista, joista on ollut minulle vuosien varrella apua tai jotka olen kokenut inspiroiviksi.

Yksi kirjoista on Julia Cameronin klassikko Tie luovuuteen (Like 2005), jonka luin ensimmäisen kerran kesällä 2006. Olin silloin täyttämässä 28 vuotta, ja vakava kolmenkympinkriisini (kyllä, kriiseilin silloin asiasta kovasti) oli väistymässä.

Olen lueskellut Cameronin kirjaa nyt uudelleen, ja pakko sanoa, että näin liki kymmenen (hui!) vuotta myöhemmin kirja puhuttelee yhä – nyt kun olen hypännyt vapaaksi toimittajaksi ehkä jopa aiempaa enemmän tai ainakin eri tavalla.

Julia_Cameron

Kirja käsittelee nimensä mukaisesti luovuutta, siis sitä, mitkä seikat tukevat luovuutta ja mitkä taas estävät sitä. Se on suunnattu ennen kaikkea taiteilijoille, mutta koen kirjan neuvojen olevan sovellettavissa hyvin myös freelancetoimittajan elämään. Kirja esittelee 12-viikkoisen luovuuden harjoitusohjelman, mutta itse tällä kertaa vain lueskelin kirjaa, en tehnyt sen harjoituksia.

Tällä lukukerralla minua puhutteli erityisesti luku, joka käsittelee ”pieniä askeleita”. Luvussa Cameron muistuttaa, että luovuus vaatii toimeliaisuutta, siis sitä, että ottaa kynän käteen ja alkaa kirjoittaa eikä vain puhu tai haaveile kirjoittamisesta. Se tarkoittaa nimenomaan pienten askeleiden ottamista: ”Ota pieni päivittäinen askel, sen sijaan että miettisit isoja kysymyksiä. Suurten kuvioiden pohtiminen ei anna meille vastauksia pieniin kysymyksiin.”

Aloin pohtia, miten helposti sitä itsekin sortuu miettimään juuri kummallisia ”suuria kuvioita”, kuten sitä, mitä tästä kaikesta LOPULTA tulee. Mihin minä päädyn tai päädynkö mihinkään? Silloin iskee helposti paniikki: Riittävätkö taitoni? Olenko tarpeeksi hyvä? Mitä jos selviää, etten olekaan ja epäonnistun?

Cameronia lukiessani tajusin, että oikeastaan näiden suurten kysymysten pohdinta on aivan turhaa ja typerää. Se vain lamauttaa paikoilleen ja estää tekemästä yhtään mitään, koska aina on vaara, että epäonnistuu. Kuten Cameron kirjoittaa: ”Onnen ja mahdollisuuksien arvailu ovat viivytyskeinoja, joilla lykkäämme seuraavan asian tekemistä.”

Sen sijaan, että vatvoo omaa mainetta tai tulevaa menestystä tai menestyksettömyyttä, pitäisi keskittyä aina siihen työtehtävään, jota kulloinkin on tekemässä. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että teen töitä juttu kerrallaan. Jokainen juttu on se pieni askel, jonka yritän tehdä mahdollisimman hyvin.

Minua helpotti oivallus, että voin toki pyrkiä kussakin työtehtävässäni aina parhaaseen ja kehittyä työssäni, mutta siinäpä oikeastaan kaikki. Tarkoitan tällä sitä, että en voi muuta kuin olla oma itseni ja tehdä töitä pala kerrallaan näillä resurssein, jotka minulle on suotu. Jos jossain vaiheessa sitten jostain syystä osoittautuu, että tämä ei riitä, mitä voin tehdä? En yhtään mitään, joten voilà: murehtiminen on joka tapauksessa turhaa. Aamen.

Kaukana täydellisestä

Ennen tänne muuttoa ajattelin, että freelancerina ehdin hyvin joogata aamuisin, käydä kävelyllä (tai ehkä jopa hiihtämässä!) päivisin ja tehdä työpäivistäni kaiken kaikkiaan juuri sellaisia, kuin olen aina haaveillut (lue: täydellisiä). Toisaalta taisin myös pelätä, ettei minulla olisi täällä tarpeeksi tekemistä. Että tylsistyisin totaalisesti tekemisen puutteen vuoksi.

Kuinka väärässä olinkaan kummankin skenaarioni kanssa.

Aivan liian monena päivänä vain istahdan aamupalan jälkeen koneen ääreen, alan naputtaa jotakin työjuttua, joka imaisee minut mukaansa, ja hups-heijaa, kello näyttää yhtäkkiä kahtatoista, olen yhä yövaatteissa ja minun on kauhean nälkä. Vaihdan päivävaatteet, lämmitän äkkiä jääkaapista jotakin vanhankertausta, syön pikaisen lounaan ja jatkan naputtamista. Pian kello onkin jo neljä tai viisi, ja minä ihmettelen, että tässäkö se päivä taas hurahti. Että enpäs ehtinyt tänään(kään) joogata tai käydä kävelyllä, mutta ehkä huomenna sitten…

On tämäkin nyt taas.

Positiivista on ollut, että ainakaan yhtään tylsää hetkeä ei ole toistaiseksi tullut vastaan. Ei ole tarvinnut vielä kertaakaan miettiä, mitähän sitä tänään tekisi (ja jos tulisi, niin aina olisi tietenkin mahdollisuus mennä tekemään lumitöitä, koska nehän eivät lopu täällä koskaan).

Silti elättelen yhä toivetta, että saisin korjattua päivärutiinini paremmiksi enkä vain syöksähtäisi aamulla koneen ääreen ja jämähtäisi siihen koko päiväksi. Haluan ehtiä nauttimaan ihanista kevättalven päivistä nyt, kun päivät alkavat vähitellen pidentyä ja aurinko paistaa.

Nautinnollisia päiviä itse kullekin!