Let it snow

Lumimaisema01

Lunta on puskenut taivaalta viime päivät tasaista tahtia, ja ulkona on saanut huhkia lumitöitä urakalla.

Lumimaisema03

Olen tämän viikon naputellut juttuja tiiviisti kotikoneella enkä ole kauheasti liikkunut minnekään, mutta tänään istahdin pitkästä aikaa autonrattiin ja lähdin juttukeikalle Kelujärvelle (= kylä täällä Sodankylässä). Matkaa ei onneksi ollut tällä kertaa kuin parisenkymmentä kilometriä. Ennen liikkeelle lähtöä oli kuitenkin raivattava tie auki.

Ja hikihän siinä tuli. Huh.

Roskis

Jotain edistystä on kuitenkin kahdessa kuukaudessa tapahtunut, tatta-da-daa: minä en enää jännitä autoilua! En vaikka lunta on tolkuttomasti ja ajo-olosuhteet huonot.

Kuinka helppoa ajaminen mahtaakaan olla kesällä, kun ei ole lunta ja valoa piisaa vuorokauden ympäri. Tuskin maltan odottaa sitä.

 

Mainokset

Oma työhuone

Huone03

Muuttaessani tänne otin mukaan vain osan tavaroistani. Suurin osa jäi säilöön Helsinkiin. Pakkaamisperiaatteenani oli, että otan mukaan vain kaikkein kivoimmat ja/tai tarpeellisimmat tavarat. Kaikki muu jääköön sinne jonnekin (ja siellähän ovat).

Huone04

Teen freelancerina töitä kotoa käsin, ja halusin somistaa uuden työhuoneeni tavaroilla, joista minun tulee hyvää mieli. En ole mikään suuri sisustajaihminen, eikä tätä huonetta koskaan esiteltäisi minkään sisustuslehden sivuilla, mutta näiden rakkaiden tavaroiden keskellä minun on hyvä olla, hengittää ja tehdä töitä.

Huone07

Mukaan lähti muun muassa seuraavat tavarat: Moko Marketista ostamani intialainen kaappi, mummolta saatu itämainen matto, tähtivalosarja, muistikirjoja, virkkaamiani koreja ja kaksikerroksinen keksitarjotin, jota käytän korvakorutelineenä.

Onnea on oma huone. ❤

Huone08 Huone01

Inarijärven jäällä

Inari01

Inari02

Inari03

Inari04

Inari05

Tänä viikonloppuna pääsin Inariin.

Varsinaisesti kyse oli työkeikasta, mutta mies lähti mukaan matkaan, sillä päätimme samalla reissulla vierailla miehen kollegan mökillä Inarijärven rannalla. Yövyimme siellä yhden yön, ja lauantaina sivakoimme Inarijärven jäällä. Suurin piirtein näissä maisemissa on muuten kuvattu television Loirinuotiolla-ohjelma.

Inari sijaitsee Sodankylästä muutama tunti pohjoiseen Jäämerentien (E75-tie) varrella. Jäämerentietä ja sen nähtävyyksiä markkinoidaan parhaillaan netissä omalla sivustolla. Markkinointikampanjan tarkoituksena on houkutella turisteja kesällä tänne, ja varsin houkuttelevaltahan tuo näyttää. Vai mitä sanotte tästä kampanjaan kuuluvasta videosta:

Tänään kävin Äkäslompolossa

On tämä kaikki niin hassua. Hih.

Tänään ajoin juttukeikalle Äkäslompoloon. Siis ymmärrättekö varmasti: minä ajoin juttukeikalle Äkäslompoloon. Kai tuo lause on kaikista muista ihan ymmärrettävä, mutta omasta mielestäni siinä on hassua kutakuinkin kaikki, kuten vaikkapa nyt tuo ajaminen ja sitten tuo Äkäslompolo. Juttukeikan sentään ymmärrän, sillä se on tuttua puuhaa. Mutta kaikki muu oli tänään uutta ja ihmeellistä.

Jännitin mennessä ajamista hirveästi (ei ehkä tule suurena uutisena…). Yritin olla muina naisina: tässä sitä vaan ajellaan ihan pokkana, tsuupiduu, ei sen kummempaa. Oikeasti olin jännityksestä kankeana. Jännitystä lieventääkseni laitoin Nick Caven levyn soimaan. Ja se auttoi! Kiitos, Nick, rauhoittavasta äänestäsi.

Onneksi on muuten navigaattorit. En tiedä, miten olisin selvinnyt perille muutoin, opasteet kun ovat teiden varsilla tyypillisesti täällä tätä luokkaa:

photo-2

Eh.

Ajomatka Äkäslompoloon kesti kaksi tuntia. Oli pilvinen päivä, mutta onneksi lunta ei juuri satanut. Pakkasta oli vain seitsemisen astetta, mikä sekin oli mahtia. Ei tarvinnut stressata auton kylmäkäynnistämistä yms.

Paluumatkalla mieli olikin jo rennompi. Vain yksi poro onnistui säikäyttämään pahasti. Oli jo pimeää ja olin melkein poron kohdalla, kun vasta bongasin sen. Kaikeksi onneksi selvisin pelkällä säikähdyksellä ja poro jolkotteli metsään.

Nyt on kieltämättä aika lailla voittajafiilis. Minä tein sen, I did it! Ehkäpä alan saada autoilun vähitellen haltuuni. Jos kerran selvisin Äkäslompoloon ja takaisin, selviän mistä vaan, eikös?!

P. S. Olen lähdössä huomenna viikonloppuvisiitille Helsinkiin (jännittävää sekin!). En tiedä, ehdinkö/jaksanko päivittää blogiani siellä ollessani, ohjelmaa on kertynyt sen verran paljon, mutta sen jälkeen sitten taas. Hei hei.

After Christmas

Niin se joulu mennä jolkotti, ja talo hiljeni eilen jouluvieraista. (No joo, virallisestihan joulu kestää toki loppiaiseen, mutta kyllä se nyt vain siltä tuntuu, että tässä se joulu tältä erää osaltani oli, kiitos ja näkemiin ja palataan asiaan taas ensi vuonna.)

Pyhät menivät rattoisasti, mutta nyt on mukava karistella joulun tomut harteilta ja suunnata katse kohti uutta vuotta. Pakko tunnustaa, että hieman taas jännittää, mitä tuo tuleva vuosi, big 2015, tuo tullessaan. Yritän olla tekemättä tarkkoja suunnitelmia ja luottaa, että hyviä asioita tapahtuu, mutta hetkittäin vanha tuttu huoli tulevasta meinaa puskea pintaan. Oi voi.

Eniten jännittää taloudellinen pärjääminen, vaikka juuri nyt näyttäisi siltä, että ihan hyvin tämä free-ura on lähtenyt käyntiin eikä ainakaan akuuttia hätää pitäisi olla. Mutta pieni ääni pään keksii kaikenlaisia mahdollisia uhkia. Mitä jos tilanne muuttuukin jossain vaiheessa? Entä jos tämä kaikki onkin vain aloittelijan hyvää tuuria ja todellisuus paljastuu jossain vaiheessa aivan toiseksi?

Jos ja jos ja jos.

Ja sitten: Hetkittäin iskee oivallus, että on tämä elämä lopulta aika huikeaa. Että kaikenlaista sitä saakin tehdä ja kokea ja paljosta olla kiitollinen. Jos jotakin ensi vuodelta toivon, niin sitä, että osaisin säilyttää elämää kohtaan uteliaan, innokkaan mielen.

Olen huomannut, että oma olo muuttuu paljon paremmaksi heti, kun uhkien sijasta keskittyy näkemään tavoitteita, toiveita ja mahdollisuuksia ja miettii, mitä kaikkea hyvää vielä voikaan edessä. Mitä jos kaikki meneekin hyvin? Entä jos haaveet toteutuvatkin?

Miten kutkuttava ajatus.

”Jos huomiosi keskittyy hallintapyrkimykseen, mielesi takertuu siihen, mitä sinun mielestäsi täytyy tapahtua, pitäisi tapahtua tai on tapahtunut. Tämä takertuminen ruokkii kärsimystä. Jos haluat tukea mieluummin kuin hallita, leimahdat liekkiin. Mielesi lakkaa takertumasta ja alkaa avautua.”

­– Gangaji kirjassaan Löydä sisäinen loisteesi.

Onnellinen revontulibongari.

Onnellinen revontulibongari.

Tästä se lähtee

Terveisiä täältä lumitöiden, varsinaisten töiden ja autoilun ihmeellisen maailman keskeltä!

Olen saanut hommia pikkuhiljaa käyntiin – löytänyt hyviä kontakteja ja kirjoittanut jo pari juttuakin (ta-daa!) – ja sillä tavoin onnistunut kääntämään viimeviikkoiset huoli- ja murheajatukset orastavaksi innostukseksi. Tästä se lähtee, huomaan aika ajoin puhisevani.

Kyllä se vain niin on, että parasta vastalääkettä huolehtimiselle on toiminta, kuten Wayne W. Dyer kirjoittaa vanhassa kirjassaan Hyväksy itsesi, uskalla elää (”Huolestuminen ei koskaan millään tavalla paranna asioita, vaan päinvastoin tekee ihmisen vähemmän tehokkaaksi suhteessaan nykyisyyteen”, Dyer toteaa).

Olen palannut tuon klassikon pariin ja saanut siitä jälleen inspiraatiota omaan elämään. Dyerin mukaan huoli on syyllisyyden rinnalla yksi kaikkein hyödyttömimpiä tunteita, sillä vaikka olisi kuinka huolissaan tahansa, se ei muuta mitään. Asiallinen pointti. Niinpä päätin lopettaa huolehtimisen hetkeksi kokonaan ja yksinkertaisesti ruveta hommiin. Ja kas, hyviä asioita alkoi heti tapahtua (voiko se oikeasti olla näin yksinkertaista, voiko?).

Moni ystävä on kysellyt, millainen sää siellä oikein on. No, lunta sataa KOKO AJAN, tai siltä ainakin välillä tuntuu. Minähän pidän lumesta, mutta nyt kun asun omakotitalossa ja lumityöt ovat omalla vastuulla, huomaan ajattelevani, että ei siellä nyt ihan koko ajan tarvitsisi sataa, vähempikin riittäisi…

Ja sitten on tuo auto, jonka kanssa yritän kiivaasti tulla toimeen. Tämä autoileva elämäntapahan on minulle jotain vallan uutta. En ole kymmeneen vuoteen juuri ajanut, ja sen kyllä tuntee ja huomaa, varsinkin kun sääolosuhteet ovat mitä ovat – sataa lunta, on pimeää ja liukasta, ikkunat ovat jatkuvasti huurussa ja niin edelleen ja niin edelleen. Huokaus. Jännitän autoilussa suurin piirtein kaikkea mahdollista: peruuttamista, vaihteiden vaihtamista, ohittamista, mitä vielä. Pelkään myös vastaantulevia autoja liukkaalla, lumisella tiellä. Tämän lisäksi olen jo lukuisia kertoja onnistunut unohtamaan auton valot päälle (miksi ihmeessä ne eivät mene pois päältä automaattisesti, kysynpähän vain!).

Tänään koin tämänhetkisen autoiluhistoriani ehkä säväyttävimmät hetket: Tein pihalla lumitöitä ja päätin siirtää autoa. Auto ei suostunut liikkumaan minnekään, ei eteen- eikä taaksepäin (tällä kertaa valot EIVÄT olleet jääneet päälle, joten vika ei voinut olla ainakaan siinä). Aloin hermostua. Yritin ja yritin, mutta auto sammui aina. Lopulta ei auttanut muu kuin tarttua kännykkään, soittaa miehelle töihin ja kertoa tilanne. Kävimme seuraavanlaisen keskustelun (kyllä, tämä on suora lainaus tosielämästä):

Minä: Sellaista täällä vaan ihmettelen, että en saa autoa liikkumaan minnekään.
Mies: Okei. Seuraa sarja vianhallintakysymyksiä.
Minä: Selvä.
Mies: Käynnistyykö auto?
Minä: Kyllä.
Mies: Onko pakki päällä?

Katos juu. Sepä se. Ilmankos ei auto liiku minnekään… Eipä tässä sitten mitään, hyvää työpäivän jatkoa sinne vaan.

Että tällaista tällä suunnalla. Jatketaan hommia.

Lisäys juttuun myöhemmin illalla:
Keskustelimme tämänpäiväisestä autoepisodista, ja keskustelussa kävi ilmi, että kun mies kysyi ”onko pakki päällä”, minä ymmärsin, että hän kysyi ”onko käsijarru päällä” ja samalla hetkellä tajusin, että käsijarru oli koko ajan päällä. Sekoitin siis päässäni pakin ja käsijarrun, ja ongelman syynä oli käsijarru, ei pakki. Jep jep. Oppia ikä kaikki.

Se hetki, kun on juuri saanut tehtyä lumityöt ja lunta alkaa sataa uudelleen.

Se hetki, kun on juuri saanut tehtyä lumityöt ja lunta alkaa sataa uudelleen.

Lähtö lähestyy

Tässä sitä nyt sitten ollaan. Tavarat on pakattu ja huonekalut kiikutettu vintille. Lähtö kohti pohjoista on huomenillalla. Absurdia mutta totta.

Viime päivät (tai oikeastaan viikot) ovat olleet yltäkylläisiä, täynnä puuhaa ja menoa. En ole halunnut tinkiä mistään, vaan olen sanonut ahnaasti kaikelle kyllä (en sanonut ei edes sille yhden yön Tallinan-reissulle, joka ei olisi millään mahtunut aikatauluihin mutta jota en missään nimessä halunnut perua). Lopputuloksena on ollut, että olen suhannut kaksi viikkoa duracellpupumaisesti sinne tänne ja panikoinut aikatauluja: Ehdinkö tavata kaikkia rakkaita ihmisiä? Ehdinkö pakata tavarat ajoissa kasaan? Ehdinkö siivota asunnon vuokralaista varten siistiin kuntoon? Ehdinkö, ehdinkö, ehdinkö?

No, ehditty on, mutta pakko myöntää, että olo on rättiväsynyt. Että juuri nyt silmät seisovat päässä enkä pysty suoltamaan aivoistani yhtään viisasta ajatusta edessä olevasta elämänmuutoksesta (aivan kuin minulla niitä muutoin olisikin yllin kyllin). Tässä sitä nyt vain mennään, tehdään ja katsotaan, mitä tuleman pitää. Huomenna yöjunaan, ylihuomenna perillä. Huhheijaa.

Sen kuitenkin haluan tähän väliin huikata, että olen ollut häkeltyneen kiitollinen kaikesta lämmöstä ja tuesta, jota olen osakseni tämän päätöksen johdosta läheisiltä saanut. Kiitos äiti ja isä, siskot, ystävät, sukulaiset ja entiset työtoverit. Olette mahtavia kaikki.

Palaan asiaan, kun olen päässyt pohjoiseen. Nyt nukkumaan. Hei hei.