Vuosi päätöksistä

”Olen päätökseni tehnyt: lähden Lappiin. Kokeilen siipiäni. En tiedä, mitä tästä tulee, mutta ainakin yritän.” (23.9.2014)

”Irtisanouduin eilen. Ja tänään laitoin vuokrailmoituksen Facebookiin. Olo on nyt vähän hutera, paniikinomainen. Onko tämä oikea päätös? Teinkö oikean ratkaisun? En ole enää ollenkaan varma.” (14.10.2014)

Sitaatit ovat päiväkirjastani. Kirjoitin ne vuosi sitten. Olin tehnyt päätöksen Lappiin muuttamisesta. Riemun ja kauhun tunteet vuorottelivat. Yritin olla rento ja luottavainen, mutta usein olin kaikkea muuta.

Muutto Lappiin oli valtava hyppy tuntemattomaan. En tiennyt, mitä se toisi. Eikä sitä seurannut vuosi ole ollut helppo. Olen pelännyt paljon ja hermoillut kauheasti. Jos Guinnessin ennätystenkirjaan voisi päästä hermoilun määrällä, palkinto olisi tänä vuonna ollut taatusti minun.

Silti olen kaiken aikaa tiennyt, että näin piti tehdä.

Tämä vuosi on opettanut minulle, että elämä kantaa. Asiat eivät välttämättä tapahdu nopeasti eivätkä ne aina mene niin kuin haluaisi. Isojen muutosten tekeminen vaatii valtavasti kärsivällisyyttä. Sitä olen tänä vuonna opetellut.

Lähes vuosi Lappiin muuton jälkeen elämässäni tapahtuu jälleen muutoksia, tosin tällä kertaa pienempiä sellaisia: olen saanut Lapista oman alani palkkatöitä, ja jätän freelancerin elämän hetkeksi. Pesti on hoitovapaan sijaisuus ensi vuoden loppuun asti ja sopii nykyiseen elämäntilanteeseeni niin hyvin, että olen asiasta itsekin aivan hämmentynyt. Onko tosiaan totta, että olen näin onnekas? Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän tilaisuuden?

Työpaikan saaminen sinetöi sen, että olen Lapissa ensi vuodenkin. Ja siitä tulee näillä näkymin taasen hieman erilainen vuosi kuin tämä vuosi on ollut.

Jännittävää tämä elämä.

IMG_6518

Mainokset

Välitilassa (eli tunteita ja tuoksuja)

Rahtasin mukanani pohjoiseen vain yhden huonekalun: Moko Marketista Helsingistä muutama vuosi sitten ostamani intialaisen kaapin. Muut huonekalut menivät joko vinttikomeroon tai muualle säilöön.

P1150212

Kaapissa on aivan omanlaisensa tuoksu, kaapin ominaishaju. Koska olen haistanut tuon hajun ensimmäisen kerran Helsingin-kodissani, jonne kaapin alun perin ostin, se muistuttaa minua vanhasta. Joka kerta sen haistaessani palaan hetkeksi kaksiooni Helsingin Toukolaan. Haju rauhoittaa minua ja saa oloni tuntumaan hyvältä.

Kumma juttu.

En muuttanut pohjoiseen siksi, että olisin ollut onneton Helsingissä tai että olisin halunnut pois kaupungista. Itse asiassa Helsinki on minusta ihana kaupunki ja minun oli siellä hyvä olla. En muuttanut myöskään siksi, että olisin halunnut downshiftata tai hypätä pois oravanpyörästä (tai mitä näitä muita kuluneita termejä onkaan). Ei, minähän rakastan työntekoa.

Muutin, koska elämäntilanteeni sattui olemaan sellainen, että muutto tuli ajankohtaiseksi, ja koska minulla oli muuttoon mahdollisuus. Ajattelin, ettei tällaisia tilaisuuksia tule vastaan kovin usein ja että on tartuttava tilaisuuteen. Että mene, nainen, mene, kerranhan täällä eletään!

Ehkä yksi syy muuttooni oli se, että pelkäsin, että jos en nyt lähtisi, jämähtäisin paikoilleni enkä uskaltaisi enää koskaan lähteä. Että nyt tai ei koskaan. Että elämä on elämistä varten ja sitä rataa.

Nyt kun olen ollut täällä reilut yhdeksän kuukautta, huomaan, että vanha elämäni lipuu koko ajan kauemmaksi ja kauemmaksi. Se tuntuu pelottavalta. En vielä uskalla päästää siitä täysin irti. Olen jonkinlaisessa välitilassa: en tunne olevani oikea sodankyläläinen, mutten enää ole täysin helsinkiläinenkään. Kuka minä sitten oikein olen?

Intialainen kaappi hajuineen viehättää minua ehkä juuri siksi, että se muistuttaa minua menneisyydestäni, siitä kuka olen joskus ollut ja kuka syvimmiltäni olen yhä. Että kaikkien näiden muutosten alla on minä, joka ei ole muuttunut miksikään. Että on jotakin pysyvämpää kuin vaihtelevat elämäntilanteet.

Hullua mutta totta: kaappi edustaa minulle kaikkien näiden muutosten keskellä pysyvyyttä ja jatkuvuutta. Se on kuin köysi, josta pidän aallokossa kiinni, kävi miten kävi.

You can call me crazy.

4 kuukauden kokemuksella

Tänään tulee kuluneeksi neljä kuukautta siitä, kun muutin tänne. Neljä kuukautta! Se on vuodesta kolmannes. Hurjaa, miten nopeasti aika kuluu.

Jotenkin toivoin ja ajattelin etukäteen, että neljän kuukauden kohdalla minulla olisi jotakin viisasta sanottavaa täältä. Että osaisin vetää hienosti yhteen, mitä kaikkea olen oppinut, ja sanoisin blogissani jotakin hirmu oivaltavaa. Tietenkin olisin myös kovin zen kaiken suhteen.

No, tässä sitä nyt sitten ollaan eikä olo varsinaisesti ole hirvittävän viisastunut tai valaistunut. Ennemminkin on sellainen hämmentynyt mieli, että mitäs tästä kaikesta nyt pitäisikään sanoa, eihän tässä nyt mitään kovin ihmeellistä tule mieleen. Elämä vain on, ja hyvä niin.

Jos jotakin olen oppinut, niin kaiketi sen, että ihminen sopeutuu yllättävän nopeasti kaikkeen uuteen ja tuosta uudesta tulee normaalia ennemmin kuin arvaakaan. Siltä minusta tuntuu nyt. Yhtäkkiä asun täällä, ja tämä kaikki on kovin normaalia. Hassua.

Muutto tänne neljä kuukautta sitten oli kieltämättä aikamoinen kulttuurisokki. Helsinkiin jäivät ystävät, harrastukset, sosiaaliset piirit, kerrostalokaksio ja palkkatyö. Vastassa oli kaamos, ainainen lumisade, omakotitalo ja freelancerius. Olin hämilläni, peloissanikin. Mietin, mitä ihmettä olin mennyt tekemään. Etenkin palkkatyöstä irrottautuminen tuntui pelottavalta.

Erilaisia pelkoja puskee pintaan yhä säännöllisin väliajoin, mutta olen oppinut, että niitä tulee ja menee ja niistä selvitään. Olen pitänyt mielessäni englantilaisesta Psychologies Magazinesta (December 2014) marraskuussa lukemaani juttua tuntemattoman pelosta. Siinä toimittaja, kirjailija Katy Regan kirjoittaa omista peloistaan ja niiden voittamisesta.

Siteeraankin lopuksi Reganin artikkelia ja yhdyn näihin sanoihin:

”… by learning to ’sit with the feeling’, I learnt so much: that you don’t actually die worrying about the unknown and that it can even be exciting. When I sat with my fears, I still had that horrid, gnawing feeling in my gut, but I learnt that eventually it will subside, as any craving.”

 

Lumisadetta2803_02

Jos luulit, että lumisateet ovat tältä keväältä ohitse, niin väärässäpä olit. Nyt sitä taas saa.

 

Pienin askelin

”Pienet askeleet tarkoittavat, että teemme töitä sillä, mitä meillä on, sen sijaan että valittaisimme siitä, mitä meillä ei ole.” – Julia Cameron kirjassaan Tie luovuuteen.

Pakkasin mukaan pohjoiseen pienen käsikirjaston. Se koostuu kirjoista, joista on ollut minulle vuosien varrella apua tai jotka olen kokenut inspiroiviksi.

Yksi kirjoista on Julia Cameronin klassikko Tie luovuuteen (Like 2005), jonka luin ensimmäisen kerran kesällä 2006. Olin silloin täyttämässä 28 vuotta, ja vakava kolmenkympinkriisini (kyllä, kriiseilin silloin asiasta kovasti) oli väistymässä.

Olen lueskellut Cameronin kirjaa nyt uudelleen, ja pakko sanoa, että näin liki kymmenen (hui!) vuotta myöhemmin kirja puhuttelee yhä – nyt kun olen hypännyt vapaaksi toimittajaksi ehkä jopa aiempaa enemmän tai ainakin eri tavalla.

Julia_Cameron

Kirja käsittelee nimensä mukaisesti luovuutta, siis sitä, mitkä seikat tukevat luovuutta ja mitkä taas estävät sitä. Se on suunnattu ennen kaikkea taiteilijoille, mutta koen kirjan neuvojen olevan sovellettavissa hyvin myös freelancetoimittajan elämään. Kirja esittelee 12-viikkoisen luovuuden harjoitusohjelman, mutta itse tällä kertaa vain lueskelin kirjaa, en tehnyt sen harjoituksia.

Tällä lukukerralla minua puhutteli erityisesti luku, joka käsittelee ”pieniä askeleita”. Luvussa Cameron muistuttaa, että luovuus vaatii toimeliaisuutta, siis sitä, että ottaa kynän käteen ja alkaa kirjoittaa eikä vain puhu tai haaveile kirjoittamisesta. Se tarkoittaa nimenomaan pienten askeleiden ottamista: ”Ota pieni päivittäinen askel, sen sijaan että miettisit isoja kysymyksiä. Suurten kuvioiden pohtiminen ei anna meille vastauksia pieniin kysymyksiin.”

Aloin pohtia, miten helposti sitä itsekin sortuu miettimään juuri kummallisia ”suuria kuvioita”, kuten sitä, mitä tästä kaikesta LOPULTA tulee. Mihin minä päädyn tai päädynkö mihinkään? Silloin iskee helposti paniikki: Riittävätkö taitoni? Olenko tarpeeksi hyvä? Mitä jos selviää, etten olekaan ja epäonnistun?

Cameronia lukiessani tajusin, että oikeastaan näiden suurten kysymysten pohdinta on aivan turhaa ja typerää. Se vain lamauttaa paikoilleen ja estää tekemästä yhtään mitään, koska aina on vaara, että epäonnistuu. Kuten Cameron kirjoittaa: ”Onnen ja mahdollisuuksien arvailu ovat viivytyskeinoja, joilla lykkäämme seuraavan asian tekemistä.”

Sen sijaan, että vatvoo omaa mainetta tai tulevaa menestystä tai menestyksettömyyttä, pitäisi keskittyä aina siihen työtehtävään, jota kulloinkin on tekemässä. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että teen töitä juttu kerrallaan. Jokainen juttu on se pieni askel, jonka yritän tehdä mahdollisimman hyvin.

Minua helpotti oivallus, että voin toki pyrkiä kussakin työtehtävässäni aina parhaaseen ja kehittyä työssäni, mutta siinäpä oikeastaan kaikki. Tarkoitan tällä sitä, että en voi muuta kuin olla oma itseni ja tehdä töitä pala kerrallaan näillä resurssein, jotka minulle on suotu. Jos jossain vaiheessa sitten jostain syystä osoittautuu, että tämä ei riitä, mitä voin tehdä? En yhtään mitään, joten voilà: murehtiminen on joka tapauksessa turhaa. Aamen.

Esikuvia

Kirjat

Olen tänne pohjoiseen muutettuani lueskellut uudelleen kahta kirjaa, jotka aikanaan tekivät minuun ison vaikutuksen.

Toinen kirjoista on Elizabeth Gilbertin Omaa tietä etsimässä (Otava 2007), joka tunnetaan paremmin englanninkielisellä nimellään Eat, pray, love. Toinen on Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013). Molemmat ovat kirjoittajiensa henkilökohtaisia elämänmuutos- ja matkatarinoita.

Omaa tietä etsimässä kertoo Elizabeth Gilbertin vuodesta ulkomailla: rankan avioeron läpikäynyt amerikkalainen Gilbert lähtee ensin neljäksi kuukaudeksi Italiaan (Roomaan), sitten neljäksi kuukaudeksi Intiaan (ashramiin) ja lopulta neljäksi kuukaudeksi Indonesiaan (Balille). Luin Gilbertin kirjan ensimmäisen kerran kesällä 2007. Kirja tarttui käteeni sattumalta Kallion kirjastosta, jossa se oli esillä jonkinlaisessa ”kirjasto suosittelee näitä kirjoja” -hyllyssä. En ollut silloin kuullutkaan Eat, pray, lovesta, enkä tiennyt mitään sen maailmanmenestyksestä, vaan lainasin kirjan epäileväisesti pohdiskellen, olisiko se mistään kotoisin.

Ihastuin jo silloin – ja niin ihastuin nytkin – Gilbertin tapaan kirjoittaa: kirja on samanaikaisesti hauska ja vakava, kevyt ja syvällinen, viihdyttävä ja ajatuksia herättävä. Italiassa Gilbert opiskelee kieltä ja syö herkullista ruokaa, Intiassa hän joogaa ja meditoi ja Balilla hän yksinkertaisesti nauttii elämästä. Ah ja oih.

Vastustamatonta itseironiaa ja kepeää syvällisyyttä on myös Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin -kirjassa. Kirjan alussa Kankimäki on kyllästynyt ja tylsistynyt elämäänsä (”Olen niin tylsistynyt, että voisin kuolla, jos jaksaisin ja viitsisin.”). Hän jää vuodeksi vuorotteluvapaalle työstään ja lähtee Japaniin tutkimaan 900-luvulla eläneen japanilaisen hovinaisen Sei Shōnagonin elämää. Luin Kankimäen kirjan ensimmäisen kerran syksyllä 2013 heti sen julkaisun aikoihin.

Nyt kun olen itse tehnyt tämän niin sanotun elämänmuutokseni, luin kirjoja hieman eri silmin kuin ensimmäisellä kerralla.

Ensinnäkin kiinnitin tällä kertaa enemmän huomiota kirjoittajien vastoinkäymisiin ja vaikeuksiin – kuin vertaistukea ja vinkkejä eri tilanteista hakien. Huomasin, että eihän Gilbertillä/Kankimäelläkään ole koko ajan ihan helppoa ollut. Huomio tuntui lohdulliselta.

Sitten aloin pohtia, että tämäntyyppisten elämänmuutoskirjojen perusongelmana on, että ne ovat jälkikäteen yhteenpunottuja, eheitä lineaarisia kokonaisuuksia. Ne ovat ihania, koska niitä lukiessa tietää, että tässä käy hyvin. Sen sijaan keskellä omaa elämänmuutosta ei tiedä yhtään, miten lopulta käy, tuskin näkee seuraavan mutkan taakse. Ei auta muu kuin heittäytyä ja luottaa. Se on kuulkaas aika pelottavaa se. Mitä jos minulle ei käy yhtä hyvin kuin Elizabeth Gilbertille tai Mia Kankimäelle kävi? Entä missä ovat kaikki ne epäonnistuneet elämänmuutostarinat, joista emme koskaan kuule?

Kaikesta huolimatta inspiroiduin Gilbertin ja Kankimäen kirjoista taas valtavasti. Oma tilanteeni ja lähtökohtani ovat toki tyystin erilaiset kuin Gilbertillä/Kankimäellä, mutta sain kirjoista jälleen uskoa siihen, miksi joskus vain pitää ottaa ja lähteä, niin pelottavaa kuin se onkin. Pohdin, miten hieno paikka tämä maailma oikein onkaan ja kuinka paljon näkemisen ja kokemisen arvoisia asioita täältä löytyy. Ajatus kutkutti vatsanpohjassa. Olisi sääli viettää koko elämä vain yhdessä paikassa, jos kerran on mahdollista joskus lähteä jonnekin ja kerätä uusia kokemuksia. Aina tietenkään ei ole.

Toki hieman kateellisena pohdin, että siinä missä Gilbert vietti vuoden Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa ja Kankimäki seikkaili Japanissa, niin minä tulin lähteneeksi syvimmän kaaoksen keskelle Lappiin, eh-heh, että mikäs idea tämä nyt oikein oli.

Ei vaan, olen tyytyväinen tähän. Ratkaisunsa kullakin, ja hyvä niin.

 

”Haluan tietää, mitä minulle tapahtuu, jos jätän työpaikkani ja kävelen valkoiseen sumuun. Voiko loppuni olla onnellinen? Vai onko kertakaikkisen vääjäämätöntä, että päädyn köyhäksi ja yksinäiseksi kerjäläisnunnaksi, jonka ylimielisyydestä kerrotaan jälkipolville varoittavia tarinoita?” – Mia Kankimäki kirjassaan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

”Onni on henkilökohtaisen taistelun tulosta. Sen vuoksi on taisteltava ja pantava itsensä likoon. Se vaatii sinnikkyyttä ja toisinaan sen vuoksi on jopa matkustettava toiselle puolelle maailmaa. Oman onnensa toteuttamiseen on osallistuttava lakkaamatta.” – Elizabeth Gilbert kirjassaan Omaa tietä etsimässä.

 

After Christmas

Niin se joulu mennä jolkotti, ja talo hiljeni eilen jouluvieraista. (No joo, virallisestihan joulu kestää toki loppiaiseen, mutta kyllä se nyt vain siltä tuntuu, että tässä se joulu tältä erää osaltani oli, kiitos ja näkemiin ja palataan asiaan taas ensi vuonna.)

Pyhät menivät rattoisasti, mutta nyt on mukava karistella joulun tomut harteilta ja suunnata katse kohti uutta vuotta. Pakko tunnustaa, että hieman taas jännittää, mitä tuo tuleva vuosi, big 2015, tuo tullessaan. Yritän olla tekemättä tarkkoja suunnitelmia ja luottaa, että hyviä asioita tapahtuu, mutta hetkittäin vanha tuttu huoli tulevasta meinaa puskea pintaan. Oi voi.

Eniten jännittää taloudellinen pärjääminen, vaikka juuri nyt näyttäisi siltä, että ihan hyvin tämä free-ura on lähtenyt käyntiin eikä ainakaan akuuttia hätää pitäisi olla. Mutta pieni ääni pään keksii kaikenlaisia mahdollisia uhkia. Mitä jos tilanne muuttuukin jossain vaiheessa? Entä jos tämä kaikki onkin vain aloittelijan hyvää tuuria ja todellisuus paljastuu jossain vaiheessa aivan toiseksi?

Jos ja jos ja jos.

Ja sitten: Hetkittäin iskee oivallus, että on tämä elämä lopulta aika huikeaa. Että kaikenlaista sitä saakin tehdä ja kokea ja paljosta olla kiitollinen. Jos jotakin ensi vuodelta toivon, niin sitä, että osaisin säilyttää elämää kohtaan uteliaan, innokkaan mielen.

Olen huomannut, että oma olo muuttuu paljon paremmaksi heti, kun uhkien sijasta keskittyy näkemään tavoitteita, toiveita ja mahdollisuuksia ja miettii, mitä kaikkea hyvää vielä voikaan edessä. Mitä jos kaikki meneekin hyvin? Entä jos haaveet toteutuvatkin?

Miten kutkuttava ajatus.

”Jos huomiosi keskittyy hallintapyrkimykseen, mielesi takertuu siihen, mitä sinun mielestäsi täytyy tapahtua, pitäisi tapahtua tai on tapahtunut. Tämä takertuminen ruokkii kärsimystä. Jos haluat tukea mieluummin kuin hallita, leimahdat liekkiin. Mielesi lakkaa takertumasta ja alkaa avautua.”

­– Gangaji kirjassaan Löydä sisäinen loisteesi.

Onnellinen revontulibongari.

Onnellinen revontulibongari.

Tästä se lähtee

Terveisiä täältä lumitöiden, varsinaisten töiden ja autoilun ihmeellisen maailman keskeltä!

Olen saanut hommia pikkuhiljaa käyntiin – löytänyt hyviä kontakteja ja kirjoittanut jo pari juttuakin (ta-daa!) – ja sillä tavoin onnistunut kääntämään viimeviikkoiset huoli- ja murheajatukset orastavaksi innostukseksi. Tästä se lähtee, huomaan aika ajoin puhisevani.

Kyllä se vain niin on, että parasta vastalääkettä huolehtimiselle on toiminta, kuten Wayne W. Dyer kirjoittaa vanhassa kirjassaan Hyväksy itsesi, uskalla elää (”Huolestuminen ei koskaan millään tavalla paranna asioita, vaan päinvastoin tekee ihmisen vähemmän tehokkaaksi suhteessaan nykyisyyteen”, Dyer toteaa).

Olen palannut tuon klassikon pariin ja saanut siitä jälleen inspiraatiota omaan elämään. Dyerin mukaan huoli on syyllisyyden rinnalla yksi kaikkein hyödyttömimpiä tunteita, sillä vaikka olisi kuinka huolissaan tahansa, se ei muuta mitään. Asiallinen pointti. Niinpä päätin lopettaa huolehtimisen hetkeksi kokonaan ja yksinkertaisesti ruveta hommiin. Ja kas, hyviä asioita alkoi heti tapahtua (voiko se oikeasti olla näin yksinkertaista, voiko?).

Moni ystävä on kysellyt, millainen sää siellä oikein on. No, lunta sataa KOKO AJAN, tai siltä ainakin välillä tuntuu. Minähän pidän lumesta, mutta nyt kun asun omakotitalossa ja lumityöt ovat omalla vastuulla, huomaan ajattelevani, että ei siellä nyt ihan koko ajan tarvitsisi sataa, vähempikin riittäisi…

Ja sitten on tuo auto, jonka kanssa yritän kiivaasti tulla toimeen. Tämä autoileva elämäntapahan on minulle jotain vallan uutta. En ole kymmeneen vuoteen juuri ajanut, ja sen kyllä tuntee ja huomaa, varsinkin kun sääolosuhteet ovat mitä ovat – sataa lunta, on pimeää ja liukasta, ikkunat ovat jatkuvasti huurussa ja niin edelleen ja niin edelleen. Huokaus. Jännitän autoilussa suurin piirtein kaikkea mahdollista: peruuttamista, vaihteiden vaihtamista, ohittamista, mitä vielä. Pelkään myös vastaantulevia autoja liukkaalla, lumisella tiellä. Tämän lisäksi olen jo lukuisia kertoja onnistunut unohtamaan auton valot päälle (miksi ihmeessä ne eivät mene pois päältä automaattisesti, kysynpähän vain!).

Tänään koin tämänhetkisen autoiluhistoriani ehkä säväyttävimmät hetket: Tein pihalla lumitöitä ja päätin siirtää autoa. Auto ei suostunut liikkumaan minnekään, ei eteen- eikä taaksepäin (tällä kertaa valot EIVÄT olleet jääneet päälle, joten vika ei voinut olla ainakaan siinä). Aloin hermostua. Yritin ja yritin, mutta auto sammui aina. Lopulta ei auttanut muu kuin tarttua kännykkään, soittaa miehelle töihin ja kertoa tilanne. Kävimme seuraavanlaisen keskustelun (kyllä, tämä on suora lainaus tosielämästä):

Minä: Sellaista täällä vaan ihmettelen, että en saa autoa liikkumaan minnekään.
Mies: Okei. Seuraa sarja vianhallintakysymyksiä.
Minä: Selvä.
Mies: Käynnistyykö auto?
Minä: Kyllä.
Mies: Onko pakki päällä?

Katos juu. Sepä se. Ilmankos ei auto liiku minnekään… Eipä tässä sitten mitään, hyvää työpäivän jatkoa sinne vaan.

Että tällaista tällä suunnalla. Jatketaan hommia.

Lisäys juttuun myöhemmin illalla:
Keskustelimme tämänpäiväisestä autoepisodista, ja keskustelussa kävi ilmi, että kun mies kysyi ”onko pakki päällä”, minä ymmärsin, että hän kysyi ”onko käsijarru päällä” ja samalla hetkellä tajusin, että käsijarru oli koko ajan päällä. Sekoitin siis päässäni pakin ja käsijarrun, ja ongelman syynä oli käsijarru, ei pakki. Jep jep. Oppia ikä kaikki.

Se hetki, kun on juuri saanut tehtyä lumityöt ja lunta alkaa sataa uudelleen.

Se hetki, kun on juuri saanut tehtyä lumityöt ja lunta alkaa sataa uudelleen.