Murehtijan mietteitä (eli alku aina hankala)

”Olen joutunut miettimään, miksi päätin myydä asuntoni – eihän minun olisi tarvinnut. Olisin voinut jatkaa eloa nykyisellään. Mutta samanaikaisesti tiedän, että niin oli tehtävä. On päästävä eteenpäin, uskallettava ottaa riskejä, vaikka pelottaa.

Tämän sitaatin olen kirjoittanut minä itse. Löysin sen vanhasta, vuoden 2012 päiväkirjastani. Olin juuri ostanut Helsingistä kaksion, kun Kreikan-talouskriisi iski ja epävarmuus euroalueella paheni. Olin peloissani, että olin tehnyt emämokan ostaessani asunnon, jota varten jouduin ottamaan lisää lainaa. Pelkäsin talouskriisiä, EU:n romahtamista ja työttömäksi joutumista. Vatvoin asiaa päiväkirjassani monen sivun verran.

Näin jälkikäteen moinen panikointi tuntuu hassulta. Miten ihmeessä sain aikaan moisen kriisin pelkästä asunnon ostamisesta? Miksi maalasin mitä kummallisempia piruja seinille? Eihän mitään pahaa sattunut! Itse asiassa kyseisen kaksion ostaminen on ollut yksi parhaimmista päätöksistäni.

Miksi palaan tähän vanhaan päiväkirjamerkintään? Siksi, että sitä lukiessani aloin pohtia taipumustani stressata tulevaisuuteen liittyviä asioita usein ihan turhaan. Olen melkoinen murehtija. Aika ajoin paniikkini yltyy niin pahaksi, että minun on vaikea olla ja hengittää. Pelkoajatukset takovat päässäni ja kiertävät kehää.

Päiväkirjan ansiosta ymmärsin, että minulla on käyttäytymiskaava: Olen ripeä tekemään päätöksiä ja hyppään nopeasti, joidenkuiden mielestä jopa rohkeasti uuteen. Olen kuitenkin vain muka-rohkea. Uuteen hypättyäni iskee paniikki ja lyön jarrut päälle. Mitä olen mennyt tekemään? Teinkö hätiköidyn päätöksen? Miten minun oikein käy? Olenko ajanut itseni turmioon?

Tämäntyyppisiä ajatuksia minulla on ollut myös tällä viikolla, kun olen asettunut asumaan tänne Napapiirin pohjoispuolelle ja hypännyt vapaaksi toimittajaksi. Tällä kertaa murehdin muun muassa sitä, teinkö ammatillisen itsemurhan jättäessäni arvostetun vakityön näinä taloudellisesti vaikeina aikoina. Ei minun olisi tarvinnut sitä tehdä, olisin voinut jäädä vanhaan. Mitä ihmettä minä oikein ajattelin, kun tein tämän päätöksen? Olen ihmeissäni ja hämilläni. Uusi elämä tuntuu kummalliselta, oudolta.

En tiedä, onko tässä taas kyse vanhasta kaavastani, tavastani reagoida uusiin asioihin voimakkaasti synkkiä tulevaisuudenkuvia maalaillen, vai onko tämä pohjoiseen muutto sittenkään minulle oikea ratkaisu. Sen kuitenkin tiedän, että tulevaisuuden murehtiminen on turhaa ja typerää – tulevasta kun ei koskaan tiedä. Murehtiminen vain tekee olon tukalaksi ja vie ilon tästä hetkestä. Kuten Paula Salomaa kirjoittaa Vapauta sisäinen loistosi -kirjassaan:

”Tästä tulevaisuuteen kohdistuvasta huolestumisesta voi tulla jopa niin voimakas ajatustesi luoma pakkomielle, että se peittää alleen tämän hetken elinvoiman ja rikkauden. Olet ahdistuksen ansassa, sillä et voi tehdä mitään tilanteelle, joka on vain osa ajatustesi luomaa kuvitteellista tulevaisuutta, ei tätä todellista hetkeä.”

Järkipuhetta. Mutta vaikka tiedän tämän kaiken teoriassa, en silti ole vielä onnistunut pääsemään eroon murehtimistaipumuksestani. Uusien tilanteiden edessä ajatusmylly lähtee yhä liikkeelle ja karkaa toisinaan käsistä. En voi tehdä muuta kuin odottaa, että myrsky pääni sisällä laantuu.

Olen jälleen ottanut riskin, enkä tiedä, mitä tästä seuraa. Yritän sanoa itselleni, että tämä riski piti ottaa. Halusin sitä. Vaikka jälleen pelottaa.

Yogi Tea -teepussiviisautta.

Yogi Tea -teepussiviisautta. Tähän uskokaamme.

Mainokset

Lunta näkyvissä

Punainentupa

Täällä ollaan, perillä kohteessa. Kummallista, hassua, hullua. En vielä käsitä, että jään oikeasti asumaan tänne.

Eilen illalla sanoin hei hei kodilleni Helsingin Toukolassa ja hyppäsin muuttoavuksi lähteneen isäni kanssa Pasilasta yöjunaan. Pakettiauto pakattiin autovaunuun. Sitten puksuttelimme halki Suomen, ja aamulla heräsimme Rovaniemellä.

Rovaniemi

Rovaniemeltä matka jatkui eteenpäin kohti pohjoista pakettiautolla. Reilut puolitoista tuntia myöhemmin olimme perillä.

Nyt ihmettelen, mihin asentoon elämä täällä mahtaa asettua. Yritän kovasti olla suunnittelematta liikoja, antaa elämän kuljettaa. Helppoa se ei kyllä ole, myönnän.

Onneksi on viisaita ajattelijoita, joiden sanojen äärelle voin kääntyä silloin, kun itseltä meinaa kadota ajatus, miksi oikein päätin tulla tänne. Tänään sain apua Brenda Shoshannan Zen ja rakastumisen taito -kirjan sanoista:

”Kun keskittyneesti otamme vastaan kaiken, mitä elämä tuo tullessaan, tulee jokaisesta päivästä sopiva päivä rakastua elämään kaikkinensa, löytää loputtomiin hämmästyksen aiheita, lempeyttä, ystävyyttä ja leikkisyyttä.”

Siinäpä se. Hämmästellään.

Lähtö lähestyy

Tässä sitä nyt sitten ollaan. Tavarat on pakattu ja huonekalut kiikutettu vintille. Lähtö kohti pohjoista on huomenillalla. Absurdia mutta totta.

Viime päivät (tai oikeastaan viikot) ovat olleet yltäkylläisiä, täynnä puuhaa ja menoa. En ole halunnut tinkiä mistään, vaan olen sanonut ahnaasti kaikelle kyllä (en sanonut ei edes sille yhden yön Tallinan-reissulle, joka ei olisi millään mahtunut aikatauluihin mutta jota en missään nimessä halunnut perua). Lopputuloksena on ollut, että olen suhannut kaksi viikkoa duracellpupumaisesti sinne tänne ja panikoinut aikatauluja: Ehdinkö tavata kaikkia rakkaita ihmisiä? Ehdinkö pakata tavarat ajoissa kasaan? Ehdinkö siivota asunnon vuokralaista varten siistiin kuntoon? Ehdinkö, ehdinkö, ehdinkö?

No, ehditty on, mutta pakko myöntää, että olo on rättiväsynyt. Että juuri nyt silmät seisovat päässä enkä pysty suoltamaan aivoistani yhtään viisasta ajatusta edessä olevasta elämänmuutoksesta (aivan kuin minulla niitä muutoin olisikin yllin kyllin). Tässä sitä nyt vain mennään, tehdään ja katsotaan, mitä tuleman pitää. Huomenna yöjunaan, ylihuomenna perillä. Huhheijaa.

Sen kuitenkin haluan tähän väliin huikata, että olen ollut häkeltyneen kiitollinen kaikesta lämmöstä ja tuesta, jota olen osakseni tämän päätöksen johdosta läheisiltä saanut. Kiitos äiti ja isä, siskot, ystävät, sukulaiset ja entiset työtoverit. Olette mahtavia kaikki.

Palaan asiaan, kun olen päässyt pohjoiseen. Nyt nukkumaan. Hei hei.

Pakkaajan mietteitä

”Elämänmuutos on seikkailu”, kirjoitti kollega juttuun. Nyökyttelin ajatukselle (juuri niin!) ja näin hetken aikaa itseni suureksi löytöretkeilijäksi, joka vailla huolia ja murheita säntää kohti uusia seikkailuja ja pelottomasti selättää vastaan tulevat vaikeudet.

Pakko kuitenkin tunnustaa, että suurimman osan ajasta tunnen itseni kaikkea muuta kuin pelottomaksi ja rohkeaksi. Stressaan ja murehdin tulevaa (Mitä oikein ajattelin, kun irtisanouduin työstäni? Miten minun vielä käy? Pärjäänkö minä? Joudunko katuojaan? Varmasti joudun!). Että se siitä suuresta seikkailijasta.

Kyllähän minä tiedän, että elämä kantaa (pakkohan sen on, kun kaikki kerran hokevat niin!), mutta miksi siihen on niin vaikea luottaa? Ja miksi tämä vanhasta irtipäästäminen on niin pirun vaikeaa?

Olin näissä mietteissä, kun löysin tavaroita pakatessani vanhan päiväkirjan välistä näytelmäkirjailija Laura Ruohosen esseen Synti, laiskuus ja joutilaisuus. Olin ottanut sen talteen Ylioppilaslehdestä vuonna 2005. Esseessään Ruohonen pohtii joutilaisuutta ilon edellytyksenä (”ilo ja onni syntyvät joutilaisuudesta”, hän kirjoittaa). Ruohosen teksti pysäytti:

”Elämää ei saa elää kuin täyttäisi ristisanaa. Se, että tekee tarkan suunnitelman ja sitten pyrkii toteuttamaan sen, ei tee elämästä parempaa. Se vie mehun kaikesta, muuttaa yllätykset epäonnistumisiksi. Suuri osa ihmisistä elää suuren ahdistuksen vallassa siksi, etteivät asiat mene, kuten niiden oli suunniteltu menevän, vaan jollain toisella tavalla. Joka ehkä on aivan yhtä hyvä, jos malttaisi katsoa tarkemmin.”

Esseetä lukiessa ajattelin, että tässäpä missiota tulevalle vuodelle. Oppia olemaan tekemättä tarkkoja suunnitelmia. Luottaa siihen, että elämä kantaa. Antaa elämän yllättää.

En vielä tiedä, pystynkö tähän, mutta aion yrittää. Minun täytyy yrittää.

Nyt jännittää

En tiedä, mitä tästä tulee. Tämä on hyppy tuntemattomaan.

Olen irtisanoutunut työstäni, vuokrannut asuntoni joulukuun alusta ensi vuoden loppuun ja ostanut menolipun pohjoiseen. Enää viisi työpäivää jäljellä. Muutto Lappiin on vajaan kahden viikon päästä.

Olen ollut nykyisessä työssäni lähes kolme vuotta. Sinä aikana olen kirjoittanut ja käsitellyt lukemattomia erilaisia elämänmuutostarinoita ja -vinkkejä. Minulla jos kellä pitäisi siis olla tietoa siitä, miten elämänmuutos tehdään. Noin teoriassa. Käytäntö onkin sitten toinen juttu. Mutta tässähän sitä käytäntöä kohta saadaan, ihan kunnolla.

Jos totta puhutaan, tämä hyppy jännittää minua. Jännittää kovasti. Mutta ei auta, päätös on nyt tehty. Edessä on suuri tuntematon. Saas nähdä, miten minun käy.