Self help -nainen avautuu

Minulla on salainen ihastus: Basam Booksin Viisas elämä -kirjasarja.

Kyllä, Viisas elämä -kirjasarjassa julkaistaan elämäntaito-oppaita eli self help -kirjallisuutta.

Ja kyllä, olen tietoinen siitä, että monet pitävät self help -kirjojen lukemista epäilyttävänä toimintana – self helpissä kun on huono kaiku ja elämäntaito-oppaiden lukemista kohtaan esiintyy monenlaisia ennakkoluuloja.

Kirjoitin muuten tästä aiheesta pääkirjoituksen Voi Hyvin -lehteen reipas vuosi sitten, kun työskentelin lehden toimituksessa. Jatkan nyt tuota aihetta.

VH_pk02

Yhden tyypillisen ja toistuvasti esiintyvän väitteen mukaan elämäntaito-oppaita lukevat, itsensä kehittämisestä kiinnostuneet ihmiset ovat itsekeskeisiä narsisteja, joiden elämä pyörii vain oman navan ympärillä.

Itse näen asian juuri toisin: vain ihminen, joka pitää huolta itsestään ja voi hyvin, jaksaa auttaa muita ihmisiä. Tästä puhui jo stoalaisfilosofi Seneca aikoinaan. Uwe Wikström kirjoittaa Senecan mietteistä kirjassaan Matkalla olon mysteeri (Kirjapaja 2005). Wikström kertoo Senecan ajatelleen, ettei selkeä minuus suinkaan merkitse itsekeskeisyyttä eikä oman kutsumuksen toteuttaminen ole sama asia kuin omahyväisyys. Senecasta asia oli juuri päinvastoin. ”Niin paradoksaaliselta kuin se tuntuukin, vain ihminen, jolla on minuus, voi unohtaa itsensä toisten hyväksi”, Wikström kirjoittaa Senecaa mukaillen.

Toisen tyypillisen väitteen mukaan elämäntaito-oppaita lukevat ihmiset ovat jollain tavalla irtaantuneet tai vieraantuneet tavallisesta elämästä. Minä taasen väitän, ettei itsensä kehittämisessä ole kyse siitä, että vetäytyy tai irtaantuu tästä elämästä, vaan siitä, että oppii elämään vastoinkäymisten, epäonnistumisten ja ahdistavien tunteiden kanssa.

Kolmas usein esiintyvä väite kuuluu, että elämäntaito-oppaat luovat harhakuvitelmia elämän hallitsemisen mahdollisuudesta. Niissä kirjoissa, joita itse ole lukenut, en ole kyllä tähän törmännyt. Ennemminkin kirjojen sanomana on ollut, ettei elämää voi hallita eikä kaikki suju aina niin kuin toivoisi. Jokainen meistä on välillä elämässä rähmällään ja kärsii. Jos näissä tilanteissa kokee saavansa apua viisaiden ajattelijoiden mietteistä, mitä pahaa tai väärää siinä on?

En ole lukenut kaikkia Viisas elämä -sarjan kirjoja, enkä myöskään varauksettomasti pidä kaikista kyseisen sarjan kirjoista. Brändin alta löytyy monenmoisia opuksia – jotkut mielestäni loistokkaita, osa jopa luokattoman huonoja. Muutama viikko sitten löysin kirjastosta kaksi oikein mainiota Viisas elämä -kirjaa. Niistä toinen on Catherine Ingramin Intohimoinen läsnäolo, toinen Christopher K. Germerin Myötätunnon tie.

Viisaselama

Ingramin Intohimoinen läsnäolo on ilmestynyt suomeksi jo vuonna 2004, mutta ajaton kirja ei ole vanhentunut reilussa kymmenessä vuodessa yhtään. Se käsittelee havahtunutta tietoisuutta ja sen seitsemää ominaisuutta (hiljaisuus, herkkyys, ruumiillisuus, aitous, huomiokyky, ilo ja ihmetys). Kiinnostuin kirjasta sen johdannon perustella. Siinä Ingram kertoo omasta polustaan – siitä, miten hän oli ollut pitkään ”henkinen etsijä” mutta sitten menetti uskonsa kaikkeen, mihin oli aiemmin uskonut. ”Monien vuosien mietiskelyharjoituksista huolimatta en koskaan ollut kokenut pysyvää rauhaa. Olin yrittänyt päästä hiljaisuuteen mielen kesyttämisen tekniikoiden avulla, turhaan”, Ingram kirjoittaa. Hän ei edusta kirjassa mitään tiettyä uskontokuntaa, eikä kirjan lukeminen vaadi minkäänlaisten uskonnollisten oppien omaksumista.

Koska olen levoton sielu ja kai jonkinlainen ikuinen etsijä, joka ei ole koskaan kokenut mitään tiettyä henkistä suuntausta tai aatemaailmaa omakseen, Ingramin sanat puhuttelivat minua. Kirja on kirjoitettu lämpimästi ja vakuuttavasti, ja sen lempeä asenne rauhoitti levottomuuttani. Minua viehätti Ingramin näkemys, jonka mukaan ”yksinkertainen läsnäolo on perustavanlaatuisin kokemuksemme silloinkin, kun näytämme eksyneen elämän tarinoiden ja puuhien keskelle”.

Christopher K. Germerin Myötätunnon tie on minulla vielä kesken, mutta ensimmäisten sadan sivun perusteella kirja vaikuttaa kiinnostavalta. Se käsittelee hyväksyvää tietoista läsnäoloa. Olen lukenut aiheesta viime vuosina paljon, ja jossain vaiheessa jopa kyllästyin koko tietoisen läsnäolon termiin, mutta Germer avaa kirjassaan vakuuttavasti hyväksyvän asenteen ideaa ja on siksi saanut minut puolelleen.

Germerin mukaan tuska on elämässä väistämätöntä mutta kärsimys valinnaista, koska kärsimys on seurausta tuskan torjunnasta. Torjunnan sijasta meidän tulisi kääntyä kipua kohti ja hyväksyä se. Tämä hyväksyvä asenne on tie vapauteen: ”Sen sijaan että syyttäisimme, kritisoisimme tai yrittäisimme parantaa itsemme (tai jonkun muun tai koko maailman), kun asiat menevät pieleen ja meistä tuntuu pahalta, me voimme aloittaa hyväksymällä itsemme. Myötätunto ensin! Tämä yksinkertainen käänne voi mullistaa koko elämän.”

 

TOP 3 Viisas elämä -suosikkini

Tässä vielä kolme Viisas elämä -sarjan suosikkikirjaani. Suosittelen näitä:

1. Donna Farhin Jooga ja elämän voima: Vuonna 2004 Basam Booksilta ilmestynyt kirja käsittelee joogaa elämäntapana.

2. Brené Brownin Uskalla haavoittua: Amerikkalainen häpeätutkija osoittaa kirjassa viisaasti ja vakuuttavasti, miksi omaa haavoittuvaisuutta ei kannata pelätä. Suosittelen myös katsomaan Brownin hienon TED-puheen (englanniksi) täällä.

3. Gangajin Löydä sisäinen loisteesi: ”Takertuminen ruokkii kärsimystä”, Gangaji opastaa kirjassaan ja perustelee, miksi takertumisen sijasta tulisi avautua elämälle.

Mainokset

3 x ajatus uuteen vuoteen

Tässä sitä nyt sitten ollaan: maataan sohvalla ja ihmetellään, että jaahas, se on vuoden 2015 ensimmäinen päivä nyt. Jätin erityiset uudenvuodenlupaukset tänä vuonna tekemättä – tässä on ollut kaikenlaista muutosta viime aikoina sen verran paljon, ettei energiani riitä enää lupausten tekemiseen. Sen sijaan päätin poimia päiväkirjaan keräämieni sitaattien joukosta kolme puhuttelevinta (minulla on siis tapana kerätä kirjoista päiväkirjaan sitaatteja, jotka inspiroivat ja rohkaisevat). Nämä toimikoon johtoaatteina ensi vuoteen:

1. ”Hankkiutukaa eroon epäonnistumisen pelostanne, lakatkaa jännittämästä menestyksenne tähden, niin muututte omaksi itseksenne, rentoutuneeksi omaksi itseksenne.” – Anthony de Mello kirjassaan Havahtuminen.

2. ”Elämän hyväksyminen vastakohtineen vie lähemmäksi onnea. Yksi onnen avain on suostuminen hyväksymiseen. Ja sen harjoitteluun silloinkin, kun kohtalo painaa meidät polvilleen.” – Mari Aulanko kirjassaan Kultaisella keskitiellä – Valitse valitseminen.

3. ”Mikään mahdollisuus ei tule vain kerran. Kun se ilmaantuu uudelleen, voit tarttua siihen, kun vain tunnistat tilaisuutesi ja olet valmis ottamaan käyttöösi ne voimat, joita ensimmäisellä kerralla pidättelit.” – Ruediger Schache kirjassaan Sydämen viisaus.

Elämänmyönteistä vuotta 2015!

P. S. Lähden huomenna aiemmin mainitsemalleni joogaleirille Saariselälle ja palaan loppiaisena. Kuulemisiin taas leirin jälkeen!

Tästä se lähtee

Terveisiä täältä lumitöiden, varsinaisten töiden ja autoilun ihmeellisen maailman keskeltä!

Olen saanut hommia pikkuhiljaa käyntiin – löytänyt hyviä kontakteja ja kirjoittanut jo pari juttuakin (ta-daa!) – ja sillä tavoin onnistunut kääntämään viimeviikkoiset huoli- ja murheajatukset orastavaksi innostukseksi. Tästä se lähtee, huomaan aika ajoin puhisevani.

Kyllä se vain niin on, että parasta vastalääkettä huolehtimiselle on toiminta, kuten Wayne W. Dyer kirjoittaa vanhassa kirjassaan Hyväksy itsesi, uskalla elää (”Huolestuminen ei koskaan millään tavalla paranna asioita, vaan päinvastoin tekee ihmisen vähemmän tehokkaaksi suhteessaan nykyisyyteen”, Dyer toteaa).

Olen palannut tuon klassikon pariin ja saanut siitä jälleen inspiraatiota omaan elämään. Dyerin mukaan huoli on syyllisyyden rinnalla yksi kaikkein hyödyttömimpiä tunteita, sillä vaikka olisi kuinka huolissaan tahansa, se ei muuta mitään. Asiallinen pointti. Niinpä päätin lopettaa huolehtimisen hetkeksi kokonaan ja yksinkertaisesti ruveta hommiin. Ja kas, hyviä asioita alkoi heti tapahtua (voiko se oikeasti olla näin yksinkertaista, voiko?).

Moni ystävä on kysellyt, millainen sää siellä oikein on. No, lunta sataa KOKO AJAN, tai siltä ainakin välillä tuntuu. Minähän pidän lumesta, mutta nyt kun asun omakotitalossa ja lumityöt ovat omalla vastuulla, huomaan ajattelevani, että ei siellä nyt ihan koko ajan tarvitsisi sataa, vähempikin riittäisi…

Ja sitten on tuo auto, jonka kanssa yritän kiivaasti tulla toimeen. Tämä autoileva elämäntapahan on minulle jotain vallan uutta. En ole kymmeneen vuoteen juuri ajanut, ja sen kyllä tuntee ja huomaa, varsinkin kun sääolosuhteet ovat mitä ovat – sataa lunta, on pimeää ja liukasta, ikkunat ovat jatkuvasti huurussa ja niin edelleen ja niin edelleen. Huokaus. Jännitän autoilussa suurin piirtein kaikkea mahdollista: peruuttamista, vaihteiden vaihtamista, ohittamista, mitä vielä. Pelkään myös vastaantulevia autoja liukkaalla, lumisella tiellä. Tämän lisäksi olen jo lukuisia kertoja onnistunut unohtamaan auton valot päälle (miksi ihmeessä ne eivät mene pois päältä automaattisesti, kysynpähän vain!).

Tänään koin tämänhetkisen autoiluhistoriani ehkä säväyttävimmät hetket: Tein pihalla lumitöitä ja päätin siirtää autoa. Auto ei suostunut liikkumaan minnekään, ei eteen- eikä taaksepäin (tällä kertaa valot EIVÄT olleet jääneet päälle, joten vika ei voinut olla ainakaan siinä). Aloin hermostua. Yritin ja yritin, mutta auto sammui aina. Lopulta ei auttanut muu kuin tarttua kännykkään, soittaa miehelle töihin ja kertoa tilanne. Kävimme seuraavanlaisen keskustelun (kyllä, tämä on suora lainaus tosielämästä):

Minä: Sellaista täällä vaan ihmettelen, että en saa autoa liikkumaan minnekään.
Mies: Okei. Seuraa sarja vianhallintakysymyksiä.
Minä: Selvä.
Mies: Käynnistyykö auto?
Minä: Kyllä.
Mies: Onko pakki päällä?

Katos juu. Sepä se. Ilmankos ei auto liiku minnekään… Eipä tässä sitten mitään, hyvää työpäivän jatkoa sinne vaan.

Että tällaista tällä suunnalla. Jatketaan hommia.

Lisäys juttuun myöhemmin illalla:
Keskustelimme tämänpäiväisestä autoepisodista, ja keskustelussa kävi ilmi, että kun mies kysyi ”onko pakki päällä”, minä ymmärsin, että hän kysyi ”onko käsijarru päällä” ja samalla hetkellä tajusin, että käsijarru oli koko ajan päällä. Sekoitin siis päässäni pakin ja käsijarrun, ja ongelman syynä oli käsijarru, ei pakki. Jep jep. Oppia ikä kaikki.

Se hetki, kun on juuri saanut tehtyä lumityöt ja lunta alkaa sataa uudelleen.

Se hetki, kun on juuri saanut tehtyä lumityöt ja lunta alkaa sataa uudelleen.

Murehtijan mietteitä (eli alku aina hankala)

”Olen joutunut miettimään, miksi päätin myydä asuntoni – eihän minun olisi tarvinnut. Olisin voinut jatkaa eloa nykyisellään. Mutta samanaikaisesti tiedän, että niin oli tehtävä. On päästävä eteenpäin, uskallettava ottaa riskejä, vaikka pelottaa.

Tämän sitaatin olen kirjoittanut minä itse. Löysin sen vanhasta, vuoden 2012 päiväkirjastani. Olin juuri ostanut Helsingistä kaksion, kun Kreikan-talouskriisi iski ja epävarmuus euroalueella paheni. Olin peloissani, että olin tehnyt emämokan ostaessani asunnon, jota varten jouduin ottamaan lisää lainaa. Pelkäsin talouskriisiä, EU:n romahtamista ja työttömäksi joutumista. Vatvoin asiaa päiväkirjassani monen sivun verran.

Näin jälkikäteen moinen panikointi tuntuu hassulta. Miten ihmeessä sain aikaan moisen kriisin pelkästä asunnon ostamisesta? Miksi maalasin mitä kummallisempia piruja seinille? Eihän mitään pahaa sattunut! Itse asiassa kyseisen kaksion ostaminen on ollut yksi parhaimmista päätöksistäni.

Miksi palaan tähän vanhaan päiväkirjamerkintään? Siksi, että sitä lukiessani aloin pohtia taipumustani stressata tulevaisuuteen liittyviä asioita usein ihan turhaan. Olen melkoinen murehtija. Aika ajoin paniikkini yltyy niin pahaksi, että minun on vaikea olla ja hengittää. Pelkoajatukset takovat päässäni ja kiertävät kehää.

Päiväkirjan ansiosta ymmärsin, että minulla on käyttäytymiskaava: Olen ripeä tekemään päätöksiä ja hyppään nopeasti, joidenkuiden mielestä jopa rohkeasti uuteen. Olen kuitenkin vain muka-rohkea. Uuteen hypättyäni iskee paniikki ja lyön jarrut päälle. Mitä olen mennyt tekemään? Teinkö hätiköidyn päätöksen? Miten minun oikein käy? Olenko ajanut itseni turmioon?

Tämäntyyppisiä ajatuksia minulla on ollut myös tällä viikolla, kun olen asettunut asumaan tänne Napapiirin pohjoispuolelle ja hypännyt vapaaksi toimittajaksi. Tällä kertaa murehdin muun muassa sitä, teinkö ammatillisen itsemurhan jättäessäni arvostetun vakityön näinä taloudellisesti vaikeina aikoina. Ei minun olisi tarvinnut sitä tehdä, olisin voinut jäädä vanhaan. Mitä ihmettä minä oikein ajattelin, kun tein tämän päätöksen? Olen ihmeissäni ja hämilläni. Uusi elämä tuntuu kummalliselta, oudolta.

En tiedä, onko tässä taas kyse vanhasta kaavastani, tavastani reagoida uusiin asioihin voimakkaasti synkkiä tulevaisuudenkuvia maalaillen, vai onko tämä pohjoiseen muutto sittenkään minulle oikea ratkaisu. Sen kuitenkin tiedän, että tulevaisuuden murehtiminen on turhaa ja typerää – tulevasta kun ei koskaan tiedä. Murehtiminen vain tekee olon tukalaksi ja vie ilon tästä hetkestä. Kuten Paula Salomaa kirjoittaa Vapauta sisäinen loistosi -kirjassaan:

”Tästä tulevaisuuteen kohdistuvasta huolestumisesta voi tulla jopa niin voimakas ajatustesi luoma pakkomielle, että se peittää alleen tämän hetken elinvoiman ja rikkauden. Olet ahdistuksen ansassa, sillä et voi tehdä mitään tilanteelle, joka on vain osa ajatustesi luomaa kuvitteellista tulevaisuutta, ei tätä todellista hetkeä.”

Järkipuhetta. Mutta vaikka tiedän tämän kaiken teoriassa, en silti ole vielä onnistunut pääsemään eroon murehtimistaipumuksestani. Uusien tilanteiden edessä ajatusmylly lähtee yhä liikkeelle ja karkaa toisinaan käsistä. En voi tehdä muuta kuin odottaa, että myrsky pääni sisällä laantuu.

Olen jälleen ottanut riskin, enkä tiedä, mitä tästä seuraa. Yritän sanoa itselleni, että tämä riski piti ottaa. Halusin sitä. Vaikka jälleen pelottaa.

Yogi Tea -teepussiviisautta.

Yogi Tea -teepussiviisautta. Tähän uskokaamme.

Pakkaajan mietteitä

”Elämänmuutos on seikkailu”, kirjoitti kollega juttuun. Nyökyttelin ajatukselle (juuri niin!) ja näin hetken aikaa itseni suureksi löytöretkeilijäksi, joka vailla huolia ja murheita säntää kohti uusia seikkailuja ja pelottomasti selättää vastaan tulevat vaikeudet.

Pakko kuitenkin tunnustaa, että suurimman osan ajasta tunnen itseni kaikkea muuta kuin pelottomaksi ja rohkeaksi. Stressaan ja murehdin tulevaa (Mitä oikein ajattelin, kun irtisanouduin työstäni? Miten minun vielä käy? Pärjäänkö minä? Joudunko katuojaan? Varmasti joudun!). Että se siitä suuresta seikkailijasta.

Kyllähän minä tiedän, että elämä kantaa (pakkohan sen on, kun kaikki kerran hokevat niin!), mutta miksi siihen on niin vaikea luottaa? Ja miksi tämä vanhasta irtipäästäminen on niin pirun vaikeaa?

Olin näissä mietteissä, kun löysin tavaroita pakatessani vanhan päiväkirjan välistä näytelmäkirjailija Laura Ruohosen esseen Synti, laiskuus ja joutilaisuus. Olin ottanut sen talteen Ylioppilaslehdestä vuonna 2005. Esseessään Ruohonen pohtii joutilaisuutta ilon edellytyksenä (”ilo ja onni syntyvät joutilaisuudesta”, hän kirjoittaa). Ruohosen teksti pysäytti:

”Elämää ei saa elää kuin täyttäisi ristisanaa. Se, että tekee tarkan suunnitelman ja sitten pyrkii toteuttamaan sen, ei tee elämästä parempaa. Se vie mehun kaikesta, muuttaa yllätykset epäonnistumisiksi. Suuri osa ihmisistä elää suuren ahdistuksen vallassa siksi, etteivät asiat mene, kuten niiden oli suunniteltu menevän, vaan jollain toisella tavalla. Joka ehkä on aivan yhtä hyvä, jos malttaisi katsoa tarkemmin.”

Esseetä lukiessa ajattelin, että tässäpä missiota tulevalle vuodelle. Oppia olemaan tekemättä tarkkoja suunnitelmia. Luottaa siihen, että elämä kantaa. Antaa elämän yllättää.

En vielä tiedä, pystynkö tähän, mutta aion yrittää. Minun täytyy yrittää.