Työtä, työtä, työtä tehdään

Mitä sinä siellä pohjoisessa oikein teet, kysyi moni kohtaamani tuttu viime Helsingin-reissulla. Hyvä kysymys. Siksipä ajattelin vähän esitellä joitakin tekosiani.

Työskentelen siis freelancetoimittajana, itseni työllistäjänä, ja kirjoitan pääasiassa lehtijuttuja. Olen myös tehnyt yhden nettitestin ja arvioinut erään käännöslehden suomen kieltä (siinäpä oli muuten hauska, erilainen homma!). Isoin osa leivästä tulee aikakauslehdistä ja asiakaslehdistä. Avustan myös lappilaisten pää-äänenkannattajaa, maakuntalehti Lapin Kansaa.

Omat_jutut01

Työni ansiosta olen päässyt tutustumaan lappilaisiin ihmisiin ja elämään Lapissa. Olen kuullut erilaisia elämäntarinoita ja kirjoittanut niistä. Tässä muutama esimerkki:

Reppari Lokasta Apu-lehdessä 19/2015 (7.5.)

Reppari Lokan kylästä Apu-lehdessä 19/2015.

Elämänmuutostarina Inarista Voi Hyvin -lehdessä 2/2015.

Elämänmuutostarina Inarista Voi Hyvin -lehdessä 2/2015.

Henkilökuva taiteilija Helena Junttilasta ja pariskuntahaastattelu taiteilija Kaija Kiurusta ja tutkija Timo Helteestä Lapin Kansassa.

Henkilökuva taiteilija Helena Junttilasta ja pariskuntahaastattelu taiteilija Kaija Kiurusta ja tutkija Timo Helteestä Lapin Kansassa.

En kuitenkaan kirjoita pelkästään lappilaisista tai Lapin asioista. Kirjoitan myös niin sanottuja yleisaihejuttuja ja ilmiöjuttuja, jotka eivät ole sidottuja mihinkään tiettyyn paikkaan. Tästä esimerkkinä helmikuun Divaani-lehdessä ilmestynyt juttuni putkiremonttiasuntojen ostamisesta ja toukokuun Trendi-lehteen ideoimani juttu boreout-ilmiöstä (boreout = työssä tylsistyminen). Niiden molempien lähtökohtana oli omakohtainen kokemus.

Divaani 2/2015 (vas.) ja Trendi 5/2015.

Divaani 2/2015 (vas.) ja Trendi 5/2015.

Aivoitukseni pääsivät myös Trendi-lehden Instagram-päivitykseen.

Aivoitukseni pääsivät myös Trendi-lehden Instagram-päivitykseen.

Olen aiemmin työurallani työskennellyt toimituspäällikkönä, tuottajana ja toimitussihteerinä ja niissä hommissa tilannut juttuja freelancetoimittajilta. Nyt olen siirtynyt aidan toiselle puolelle: tyypiksi, joka vastaa tilauksiin. Se on ollut jännittävä, mielenkiintoinen ja osin pelottavakin matka. Koska olen itse toiminut tilaajana, tiedän, mitä siellä päässä odotetaan, ja siksi toisinaan minulla on ollut juttuja kirjoittaessa valtavat suorituspaineet: olen halunnut vastata odotuksiin, joita toisessa päässä olen ajatellut olevan. Nyt yritän opetella relaamaan ja suhtautumaan odotuksiin rennommin. Olen nimittäin ymmärtänyt, ettei tästä hommasta tule pitkällä tähtäimellä mitään, jos mietin liikaa muiden odotuksia. Teen toki juttuja kirjoittaessa aina parhaani, mutta pyrin pääsemään eroon liiallisista (ja oman pään sisäisistä) paineista. Opettelua tämä kaikki.

On mahtavaa päästä juttukeikoille ja tavata ihmisiä, mutta toisinaan iskee kaipuu minulle niin rakasta editointityötä kohtaan. Onneksi pääsen toteuttamaan editointi-intohimojani uudessa vapaaehtoistyössäni Suomen Joogalehden päätoimittajana. Pesti on uusi, ja ensimmäinen päätoimittaamani lehti ilmestyy muutaman viikon kuluttua. Jännittää, miten lehden lukijat ottavat sen vastaan.

Mainokset

Matkantekoa (ja taas jännittää)

”Ajattelin, että tietäisivätpä ihmiset, miten paljon minua jännittää. Että onneksi eivät tiedä. Että eihän näy päällepäin. Eihän?” – Minna Parikka Kodin Kuvalehdessä 20/2014.

Uppsala01

Olen kevätturneellani päätynyt Berliinistä Helsingin kautta Uppsalaan. Miehellä on täällä kolmipäiväinen työkokous, ja lähdin mukaan. Täältä ajelemme viikonloppuna Ruotsin rannikkoa pitkin takaisin pohjoiseen (edessä siis villi roadtrip!). Siihen asti konttorinani toimii Scandic Uplandian hotellihuone ja Uppsalan kahvilat.

Kummallista tämä elämä. Samanaikaisesti niin kovin kepeää ja painavaa. Kuinka tuon taas selittäisi. Äh.

Uppsala04

Haluaisin kirjoittaa, että olen vihdoin löytänyt mielenrauhan ja että täällä sitä vain kevyesti ja elämäänluottavaisesti reissataan pitkin maita ja kaupunkeja. Että elämä on selvää, helppoa ja yksinkertaista. Että tiedän koko ajan, mitä teen.

Tottahan tuo kaikki tavallaan, mutta noiden tunteiden rinnalla kulkee paljon kaikkea muuta, kuten jännitystä, pelkoja ja epävarmuuden tunnetta siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olen jälleen saanut itseni kiinni murehtimasta tulevaa ja miettimästä, olinko aivan hölmö, kun jätin turvallisen palkkatyön keskellä talouslamaa.

Jännitän niin kovasti kaikenlaista, kuten sitä, miten pärjään freelancerina ja kantaako tämä työ kuinka pitkälle. Ja mitä ihmettä sitten teen, jos ei kannakaan.

Ehkä se on tämä yhtäkkinen freelancertyön vapaus, joka saa olon tuntumaan toisinaan niin kummalliselta. Sitä voisi luulla, että kun kymmenen vuoden palkkatyöputken jälkeen saa vapauden määritellä omat aikataulunsa ja mennä miten haluaa, sitä kirmaisi innoissaan vapauteen ja nauttisi siitä täysin siemauksin. Mutta ehei, ei se tietenkään niin mene (voi tätä ihmismieltä!). Ennemminkin sitä tuntee jatkuvaa pientä syyllisyyttä siitä, että on tämä vapaus ja että elämä on näin helppoa. Että voiko se oikeasti olla ja ei kai voi. Että kai minä nyt teen jotakin ihan väärin ja vielä minun käy huonosti.

Taidan olla hieman vainoharhainen.

Niska limassa sinun on raadettava leipäsi eteen. Sellaiseen ajatteluun minä olen kai jollain tavalla kasvanut, ja tuosta ajattelusta on kovin vaikea päästä eroon. Jos en tee töitä koko ajan selkä vääränä, pelkään, että putoan johonkin tulo- tai mihin lie loukkuun, syrjäydyn ja  päädyn lopulta katuojaan.

Ihan älytöntä.

Uppsala02

Onneksi lehdissä julkaistaan erilaisia vertaistarinoita, joista saa tukea silloin, kun tuntuu, että omat ajatukset kulkevat kehää eikä keksi niistä ulospääsyä.

Yhden sellaisen löysin uusimmasta Gloriasta, jossa oli Ulla-Maija Paavilaisen tekemä juttu kirjailija Tiina Raevaarasta. Jutussa Raevaara (ikätoverini) kertoo avoimesti omista ahdistuksistaan ja peloistaan. Sain Raevaaran ajatuksista kovasti vertaistukea: tajusin, etten ole näine tunteineni yksin ja että muitakin pelottaa. Ja tämän ansiosta tunsin oloni taas hieman keveämmäksi.

Jutussa Raevaara kertoo kestävänsä stressin tunnetta huonosti. ”Haluaisin oppia elämään päivä kerrallaan. Olen myös jännittäjä. Vaikka minusta on tullut melko kokenut esiintyjä, fyysinen jännitys ei ole kadonnut. Viikot, joihin kertyy paljon esiintymisiä, ovat tuskallisia jatkuvan jännityksen tunteen takia”, Raevaara kuvailee jutussa.

Vaikkei esiintyminen ole se minun ongelmani (ei sillä että tässä edes olisi ollut mitään esiintymiskeikkoja viime aikoina), pystyn hyvin samaistumaan Raevaaran sanoihin. Minäkin haluaisin oppia elämään päivä kerrallaan. Minäkin jännitän kaikenlaista. Minäkin tiedän sen tuskallisen tunteen, jonka jännittäminen aiheuttaa.

Olen ymmärtänyt, että lopulta aika moni meistä stressaa ja jännittää elämässään erilaisia asioita. On tärkeää jakaa näitä kokemuksia toisten kanssa, sillä se helpottaa kaikkien oloa. Sitä tajuaa, että kaikki nämä tunteet ovat ihan tavallisia ihmiselämään kuuluvia tuntemuksia, ei oikeastaan mitään sen kummempaa.

Uppsala03

Samanaikaisesti kun stressaan kaikenlaista, tunnen myös olevani ihan tajuttoman onnekas. Että saan olla täällä ja että on tämä kaikki. Onhan se nyt ihan törkeän huikeaa.

Pienin askelin

”Pienet askeleet tarkoittavat, että teemme töitä sillä, mitä meillä on, sen sijaan että valittaisimme siitä, mitä meillä ei ole.” – Julia Cameron kirjassaan Tie luovuuteen.

Pakkasin mukaan pohjoiseen pienen käsikirjaston. Se koostuu kirjoista, joista on ollut minulle vuosien varrella apua tai jotka olen kokenut inspiroiviksi.

Yksi kirjoista on Julia Cameronin klassikko Tie luovuuteen (Like 2005), jonka luin ensimmäisen kerran kesällä 2006. Olin silloin täyttämässä 28 vuotta, ja vakava kolmenkympinkriisini (kyllä, kriiseilin silloin asiasta kovasti) oli väistymässä.

Olen lueskellut Cameronin kirjaa nyt uudelleen, ja pakko sanoa, että näin liki kymmenen (hui!) vuotta myöhemmin kirja puhuttelee yhä – nyt kun olen hypännyt vapaaksi toimittajaksi ehkä jopa aiempaa enemmän tai ainakin eri tavalla.

Julia_Cameron

Kirja käsittelee nimensä mukaisesti luovuutta, siis sitä, mitkä seikat tukevat luovuutta ja mitkä taas estävät sitä. Se on suunnattu ennen kaikkea taiteilijoille, mutta koen kirjan neuvojen olevan sovellettavissa hyvin myös freelancetoimittajan elämään. Kirja esittelee 12-viikkoisen luovuuden harjoitusohjelman, mutta itse tällä kertaa vain lueskelin kirjaa, en tehnyt sen harjoituksia.

Tällä lukukerralla minua puhutteli erityisesti luku, joka käsittelee ”pieniä askeleita”. Luvussa Cameron muistuttaa, että luovuus vaatii toimeliaisuutta, siis sitä, että ottaa kynän käteen ja alkaa kirjoittaa eikä vain puhu tai haaveile kirjoittamisesta. Se tarkoittaa nimenomaan pienten askeleiden ottamista: ”Ota pieni päivittäinen askel, sen sijaan että miettisit isoja kysymyksiä. Suurten kuvioiden pohtiminen ei anna meille vastauksia pieniin kysymyksiin.”

Aloin pohtia, miten helposti sitä itsekin sortuu miettimään juuri kummallisia ”suuria kuvioita”, kuten sitä, mitä tästä kaikesta LOPULTA tulee. Mihin minä päädyn tai päädynkö mihinkään? Silloin iskee helposti paniikki: Riittävätkö taitoni? Olenko tarpeeksi hyvä? Mitä jos selviää, etten olekaan ja epäonnistun?

Cameronia lukiessani tajusin, että oikeastaan näiden suurten kysymysten pohdinta on aivan turhaa ja typerää. Se vain lamauttaa paikoilleen ja estää tekemästä yhtään mitään, koska aina on vaara, että epäonnistuu. Kuten Cameron kirjoittaa: ”Onnen ja mahdollisuuksien arvailu ovat viivytyskeinoja, joilla lykkäämme seuraavan asian tekemistä.”

Sen sijaan, että vatvoo omaa mainetta tai tulevaa menestystä tai menestyksettömyyttä, pitäisi keskittyä aina siihen työtehtävään, jota kulloinkin on tekemässä. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että teen töitä juttu kerrallaan. Jokainen juttu on se pieni askel, jonka yritän tehdä mahdollisimman hyvin.

Minua helpotti oivallus, että voin toki pyrkiä kussakin työtehtävässäni aina parhaaseen ja kehittyä työssäni, mutta siinäpä oikeastaan kaikki. Tarkoitan tällä sitä, että en voi muuta kuin olla oma itseni ja tehdä töitä pala kerrallaan näillä resurssein, jotka minulle on suotu. Jos jossain vaiheessa sitten jostain syystä osoittautuu, että tämä ei riitä, mitä voin tehdä? En yhtään mitään, joten voilà: murehtiminen on joka tapauksessa turhaa. Aamen.

Kaukana täydellisestä

Ennen tänne muuttoa ajattelin, että freelancerina ehdin hyvin joogata aamuisin, käydä kävelyllä (tai ehkä jopa hiihtämässä!) päivisin ja tehdä työpäivistäni kaiken kaikkiaan juuri sellaisia, kuin olen aina haaveillut (lue: täydellisiä). Toisaalta taisin myös pelätä, ettei minulla olisi täällä tarpeeksi tekemistä. Että tylsistyisin totaalisesti tekemisen puutteen vuoksi.

Kuinka väärässä olinkaan kummankin skenaarioni kanssa.

Aivan liian monena päivänä vain istahdan aamupalan jälkeen koneen ääreen, alan naputtaa jotakin työjuttua, joka imaisee minut mukaansa, ja hups-heijaa, kello näyttää yhtäkkiä kahtatoista, olen yhä yövaatteissa ja minun on kauhean nälkä. Vaihdan päivävaatteet, lämmitän äkkiä jääkaapista jotakin vanhankertausta, syön pikaisen lounaan ja jatkan naputtamista. Pian kello onkin jo neljä tai viisi, ja minä ihmettelen, että tässäkö se päivä taas hurahti. Että enpäs ehtinyt tänään(kään) joogata tai käydä kävelyllä, mutta ehkä huomenna sitten…

On tämäkin nyt taas.

Positiivista on ollut, että ainakaan yhtään tylsää hetkeä ei ole toistaiseksi tullut vastaan. Ei ole tarvinnut vielä kertaakaan miettiä, mitähän sitä tänään tekisi (ja jos tulisi, niin aina olisi tietenkin mahdollisuus mennä tekemään lumitöitä, koska nehän eivät lopu täällä koskaan).

Silti elättelen yhä toivetta, että saisin korjattua päivärutiinini paremmiksi enkä vain syöksähtäisi aamulla koneen ääreen ja jämähtäisi siihen koko päiväksi. Haluan ehtiä nauttimaan ihanista kevättalven päivistä nyt, kun päivät alkavat vähitellen pidentyä ja aurinko paistaa.

Nautinnollisia päiviä itse kullekin!

Oma työhuone

Huone03

Muuttaessani tänne otin mukaan vain osan tavaroistani. Suurin osa jäi säilöön Helsinkiin. Pakkaamisperiaatteenani oli, että otan mukaan vain kaikkein kivoimmat ja/tai tarpeellisimmat tavarat. Kaikki muu jääköön sinne jonnekin (ja siellähän ovat).

Huone04

Teen freelancerina töitä kotoa käsin, ja halusin somistaa uuden työhuoneeni tavaroilla, joista minun tulee hyvää mieli. En ole mikään suuri sisustajaihminen, eikä tätä huonetta koskaan esiteltäisi minkään sisustuslehden sivuilla, mutta näiden rakkaiden tavaroiden keskellä minun on hyvä olla, hengittää ja tehdä töitä.

Huone07

Mukaan lähti muun muassa seuraavat tavarat: Moko Marketista ostamani intialainen kaappi, mummolta saatu itämainen matto, tähtivalosarja, muistikirjoja, virkkaamiani koreja ja kaksikerroksinen keksitarjotin, jota käytän korvakorutelineenä.

Onnea on oma huone. ❤

Huone08 Huone01

After Christmas

Niin se joulu mennä jolkotti, ja talo hiljeni eilen jouluvieraista. (No joo, virallisestihan joulu kestää toki loppiaiseen, mutta kyllä se nyt vain siltä tuntuu, että tässä se joulu tältä erää osaltani oli, kiitos ja näkemiin ja palataan asiaan taas ensi vuonna.)

Pyhät menivät rattoisasti, mutta nyt on mukava karistella joulun tomut harteilta ja suunnata katse kohti uutta vuotta. Pakko tunnustaa, että hieman taas jännittää, mitä tuo tuleva vuosi, big 2015, tuo tullessaan. Yritän olla tekemättä tarkkoja suunnitelmia ja luottaa, että hyviä asioita tapahtuu, mutta hetkittäin vanha tuttu huoli tulevasta meinaa puskea pintaan. Oi voi.

Eniten jännittää taloudellinen pärjääminen, vaikka juuri nyt näyttäisi siltä, että ihan hyvin tämä free-ura on lähtenyt käyntiin eikä ainakaan akuuttia hätää pitäisi olla. Mutta pieni ääni pään keksii kaikenlaisia mahdollisia uhkia. Mitä jos tilanne muuttuukin jossain vaiheessa? Entä jos tämä kaikki onkin vain aloittelijan hyvää tuuria ja todellisuus paljastuu jossain vaiheessa aivan toiseksi?

Jos ja jos ja jos.

Ja sitten: Hetkittäin iskee oivallus, että on tämä elämä lopulta aika huikeaa. Että kaikenlaista sitä saakin tehdä ja kokea ja paljosta olla kiitollinen. Jos jotakin ensi vuodelta toivon, niin sitä, että osaisin säilyttää elämää kohtaan uteliaan, innokkaan mielen.

Olen huomannut, että oma olo muuttuu paljon paremmaksi heti, kun uhkien sijasta keskittyy näkemään tavoitteita, toiveita ja mahdollisuuksia ja miettii, mitä kaikkea hyvää vielä voikaan edessä. Mitä jos kaikki meneekin hyvin? Entä jos haaveet toteutuvatkin?

Miten kutkuttava ajatus.

”Jos huomiosi keskittyy hallintapyrkimykseen, mielesi takertuu siihen, mitä sinun mielestäsi täytyy tapahtua, pitäisi tapahtua tai on tapahtunut. Tämä takertuminen ruokkii kärsimystä. Jos haluat tukea mieluummin kuin hallita, leimahdat liekkiin. Mielesi lakkaa takertumasta ja alkaa avautua.”

­– Gangaji kirjassaan Löydä sisäinen loisteesi.

Onnellinen revontulibongari.

Onnellinen revontulibongari.

Tästä se lähtee

Terveisiä täältä lumitöiden, varsinaisten töiden ja autoilun ihmeellisen maailman keskeltä!

Olen saanut hommia pikkuhiljaa käyntiin – löytänyt hyviä kontakteja ja kirjoittanut jo pari juttuakin (ta-daa!) – ja sillä tavoin onnistunut kääntämään viimeviikkoiset huoli- ja murheajatukset orastavaksi innostukseksi. Tästä se lähtee, huomaan aika ajoin puhisevani.

Kyllä se vain niin on, että parasta vastalääkettä huolehtimiselle on toiminta, kuten Wayne W. Dyer kirjoittaa vanhassa kirjassaan Hyväksy itsesi, uskalla elää (”Huolestuminen ei koskaan millään tavalla paranna asioita, vaan päinvastoin tekee ihmisen vähemmän tehokkaaksi suhteessaan nykyisyyteen”, Dyer toteaa).

Olen palannut tuon klassikon pariin ja saanut siitä jälleen inspiraatiota omaan elämään. Dyerin mukaan huoli on syyllisyyden rinnalla yksi kaikkein hyödyttömimpiä tunteita, sillä vaikka olisi kuinka huolissaan tahansa, se ei muuta mitään. Asiallinen pointti. Niinpä päätin lopettaa huolehtimisen hetkeksi kokonaan ja yksinkertaisesti ruveta hommiin. Ja kas, hyviä asioita alkoi heti tapahtua (voiko se oikeasti olla näin yksinkertaista, voiko?).

Moni ystävä on kysellyt, millainen sää siellä oikein on. No, lunta sataa KOKO AJAN, tai siltä ainakin välillä tuntuu. Minähän pidän lumesta, mutta nyt kun asun omakotitalossa ja lumityöt ovat omalla vastuulla, huomaan ajattelevani, että ei siellä nyt ihan koko ajan tarvitsisi sataa, vähempikin riittäisi…

Ja sitten on tuo auto, jonka kanssa yritän kiivaasti tulla toimeen. Tämä autoileva elämäntapahan on minulle jotain vallan uutta. En ole kymmeneen vuoteen juuri ajanut, ja sen kyllä tuntee ja huomaa, varsinkin kun sääolosuhteet ovat mitä ovat – sataa lunta, on pimeää ja liukasta, ikkunat ovat jatkuvasti huurussa ja niin edelleen ja niin edelleen. Huokaus. Jännitän autoilussa suurin piirtein kaikkea mahdollista: peruuttamista, vaihteiden vaihtamista, ohittamista, mitä vielä. Pelkään myös vastaantulevia autoja liukkaalla, lumisella tiellä. Tämän lisäksi olen jo lukuisia kertoja onnistunut unohtamaan auton valot päälle (miksi ihmeessä ne eivät mene pois päältä automaattisesti, kysynpähän vain!).

Tänään koin tämänhetkisen autoiluhistoriani ehkä säväyttävimmät hetket: Tein pihalla lumitöitä ja päätin siirtää autoa. Auto ei suostunut liikkumaan minnekään, ei eteen- eikä taaksepäin (tällä kertaa valot EIVÄT olleet jääneet päälle, joten vika ei voinut olla ainakaan siinä). Aloin hermostua. Yritin ja yritin, mutta auto sammui aina. Lopulta ei auttanut muu kuin tarttua kännykkään, soittaa miehelle töihin ja kertoa tilanne. Kävimme seuraavanlaisen keskustelun (kyllä, tämä on suora lainaus tosielämästä):

Minä: Sellaista täällä vaan ihmettelen, että en saa autoa liikkumaan minnekään.
Mies: Okei. Seuraa sarja vianhallintakysymyksiä.
Minä: Selvä.
Mies: Käynnistyykö auto?
Minä: Kyllä.
Mies: Onko pakki päällä?

Katos juu. Sepä se. Ilmankos ei auto liiku minnekään… Eipä tässä sitten mitään, hyvää työpäivän jatkoa sinne vaan.

Että tällaista tällä suunnalla. Jatketaan hommia.

Lisäys juttuun myöhemmin illalla:
Keskustelimme tämänpäiväisestä autoepisodista, ja keskustelussa kävi ilmi, että kun mies kysyi ”onko pakki päällä”, minä ymmärsin, että hän kysyi ”onko käsijarru päällä” ja samalla hetkellä tajusin, että käsijarru oli koko ajan päällä. Sekoitin siis päässäni pakin ja käsijarrun, ja ongelman syynä oli käsijarru, ei pakki. Jep jep. Oppia ikä kaikki.

Se hetki, kun on juuri saanut tehtyä lumityöt ja lunta alkaa sataa uudelleen.

Se hetki, kun on juuri saanut tehtyä lumityöt ja lunta alkaa sataa uudelleen.