Ensimmäinen aurinkolasipäivä

Viianki07

Ensimmäinen askel kohti kevättä on nyt otettu: tänään hiihtoretkelle lähtiessä piti kaivaa esiin aurinkolasit!

Suuntasimme iltapäivällä Viiankiaavalle. Viiankiaapa on täällä Sodankylässä sijaitseva iso ja merkittävä aapasuoalue parikymmentä kilometriä keskustasta. Olen käynyt siellä aiemmin kerran kesällä.

Hiihdimme vapaina umpihangessa. Pakkasta oli yhdeksisen astetta. Näytti siltä, että liikkeellä ei ollut ketään muita kuin me. Taivas oli sininen ja hanki valkoinen.

Viianki06

Viianki05

Viianki02

Kuinkas sitten kävikään: Satuimme Viiankijärven kodalle samaan aikaan pienen sveitsiläisen turistiporukan kanssa. Moottorikelkoilla matkustava kahdeksan hengen porukka oli pysähtynyt suomalaisen oppaansa johdolla kodalle lounastauolle. Tarjolla oli porokeittoa ja nokipannukahvit. Ystävällinen opas tarjosi keittoa ja kahvia meillekin. Liityimme joukkoon.

Saimme kuulla, että sveitsiläiset olivat huikealla tuhannen (!) kilometrin moottorikelkkasafarilla. He olivat lähteneet Luostolta ja suuntasivat kohti Norjaa ja Jäämerta. Heillä oli edessään aikamoinen matka.

Viianki09

Päivä on muuten lyhyessä ajassa pidentynyt hurjasti. Nyt pimeää tulee vasta joskus viiden hujakoilla. Mieletöntä, sanon minä.

Terveisiä Kiilopäältä

Palasin tänään neljän yön Sydäntalven joogaa tunturissa -joogaleiriltäni Kiilopäältä. Leirin järjesti Suomen Latu, ja sen vetäjinä olivat rovaniemeläinen joogaopettaja Aksana Kurola ja Suomen Ladun liikunnanohjaaja Maria Tölli.

Leiri oli ihana. Toistan IHANA.

En tiedä, miten pukea kokemus sanoiksi, jotain niin omanlaistansa se oli. Joogasimme, hiihdimme tunturissa, savusaunoimme ja avantouimme. Muun muassa. Kaiken kruunasi talven ihmeemaata muistuttava ympäristö – tunturimaisemat, tykkylumen painosta kumartavat puut ja päivällä hennon vaalensinisenä avautuva kaamostaivas. Aurinko oli siellä jossain horisontin alapuolella mutta maalasi taivaanrannan vaaleanpunaiseksi ja keltaiseksi.

Näin leirillä ensimmäistä kertaa elämässäni haloilmiön.

Näin myös täysikuun nousun ja kuutamon, jollaista en ole koskaan nähnyt. En tiennyt, että kuu voi nousta niin nopeasti, loistaa niin kirkkaasti ja loimuta niin keltaisena! Katselimme kuun nousua eilen hiihtoretkellämme tunturissa.

Vasta leirillä ymmärsin, millaista hiihtämisen pitäisi oikeasti olla. Tähän asti olen kuntohiihtänyt ladulla. Suorittanut matkaa. Nyt samoilimme umpihangessa retkitahtia. Sukset kuljettivat pitkin tunturinrinnettä pehmeästi, sulavasti ja kantavasti. Tuntui kuin taivaankannella olisi hiihtänyt. Jännitin etukäteen, miten pärjäisin retkillä pitopohjasuksillani (en raaskinnut vuokrata tunturisuksia). Hyvin pärjäsin.

Ja tietysti myös joogasin. Nautin dynaamisista asanaharjoituksista ja lempeistä meditaatio- ja rentoutusharjoituksista.

Koska sanat loppuvat kesken, päätän blogipäivityksen kuvakavalkadiin. Kuutamoa en osannut kuvata, sen saatte kuvitella mielessänne.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, ei voi muuta sanoa. Olen kiitollinen, että sain kokea tämän.

Talvipolku

Suomen Latu Kiilopää

Sukset

Tunturissa

Kiilopäältä