Valon määrän äkillinen lisääntyminen on tuntunut huikealta ja hämmentävältä. En tiennyt, että jo helmikuussa päivät olisivat täällä näin aurinkoisia ja valontäyteisiä.

Forecan mukaan päivän pituus on nyt jo yli kahdeksan tuntia (noin tunnin vähemmän kuin Helsingissä). Aamulla valoisaa tulee joskus kahdeksan jälkeen, illalla pimeää vasta viiden hujakoilla. Aurinko myös paistaa aivan uudella tavalla. Sen valo tuntuu kirkkaalta ja läpitunkevalta. Se on aivan toista kuin joulukuussa tai edes vielä hetki sitten tammikuussa.

Olo on ollut helpottunut. Muutin tänne vuoden pimeimpään aikaan, keskelle kaamosta, ja takkusin auton kanssa ainaisessa (siltä se tuntui) lumisateessa ja pimeydessä. Nyt autolla ajaminenkin käy jo näpsäkästi, ja mikäs tässä nyt onkaan ajellessa, valossa ja talven kauneudessa.

P. S. Ystävä tuli tänne lauantaina lomailemaan ja viipyy huomiseen. Olemme hiihtäneet ja käyneet lumikenkäilemässä ja nauttineet kauniista talvisäästä. Ystävä on ihmetellyt hiljaisuutta, sitä, että missään ei näy ketään ihmisiä (kuulemma vain positiivinen juttu). Sitä se täällä pitkälti on.

P. P. S. Tällä viikolla Lapin Kansassa ilmestyi kaksi juttuani, joista olen ylpeä. Olen nimittäin viime vuosina tehnyt lähinnä aikakaus- ja asiakaslehtijuttuja, ja tuntui mukavalta kirjoittaa sanomalehteen ja vieläpä täkäläiseen maakuntalehteen. Toinen jutuistani ilmestyi tiistaina Lapin Kansan ns. talvilmatkailunumerossa. Se on henkilöjuttu sodankyläläisestä taidemaalarista Helena Junttilasta.

Toinen jutuista ilmestyi maanantaina, ja se käsitteli viime viikolla Sodankylän Tähtelässä järjestettyä lumenmittauskoulua. Siihen otin kuvatkin itse!