Matkantekoa (ja taas jännittää)

”Ajattelin, että tietäisivätpä ihmiset, miten paljon minua jännittää. Että onneksi eivät tiedä. Että eihän näy päällepäin. Eihän?” – Minna Parikka Kodin Kuvalehdessä 20/2014.

Uppsala01

Olen kevätturneellani päätynyt Berliinistä Helsingin kautta Uppsalaan. Miehellä on täällä kolmipäiväinen työkokous, ja lähdin mukaan. Täältä ajelemme viikonloppuna Ruotsin rannikkoa pitkin takaisin pohjoiseen (edessä siis villi roadtrip!). Siihen asti konttorinani toimii Scandic Uplandian hotellihuone ja Uppsalan kahvilat.

Kummallista tämä elämä. Samanaikaisesti niin kovin kepeää ja painavaa. Kuinka tuon taas selittäisi. Äh.

Uppsala04

Haluaisin kirjoittaa, että olen vihdoin löytänyt mielenrauhan ja että täällä sitä vain kevyesti ja elämäänluottavaisesti reissataan pitkin maita ja kaupunkeja. Että elämä on selvää, helppoa ja yksinkertaista. Että tiedän koko ajan, mitä teen.

Tottahan tuo kaikki tavallaan, mutta noiden tunteiden rinnalla kulkee paljon kaikkea muuta, kuten jännitystä, pelkoja ja epävarmuuden tunnetta siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olen jälleen saanut itseni kiinni murehtimasta tulevaa ja miettimästä, olinko aivan hölmö, kun jätin turvallisen palkkatyön keskellä talouslamaa.

Jännitän niin kovasti kaikenlaista, kuten sitä, miten pärjään freelancerina ja kantaako tämä työ kuinka pitkälle. Ja mitä ihmettä sitten teen, jos ei kannakaan.

Ehkä se on tämä yhtäkkinen freelancertyön vapaus, joka saa olon tuntumaan toisinaan niin kummalliselta. Sitä voisi luulla, että kun kymmenen vuoden palkkatyöputken jälkeen saa vapauden määritellä omat aikataulunsa ja mennä miten haluaa, sitä kirmaisi innoissaan vapauteen ja nauttisi siitä täysin siemauksin. Mutta ehei, ei se tietenkään niin mene (voi tätä ihmismieltä!). Ennemminkin sitä tuntee jatkuvaa pientä syyllisyyttä siitä, että on tämä vapaus ja että elämä on näin helppoa. Että voiko se oikeasti olla ja ei kai voi. Että kai minä nyt teen jotakin ihan väärin ja vielä minun käy huonosti.

Taidan olla hieman vainoharhainen.

Niska limassa sinun on raadettava leipäsi eteen. Sellaiseen ajatteluun minä olen kai jollain tavalla kasvanut, ja tuosta ajattelusta on kovin vaikea päästä eroon. Jos en tee töitä koko ajan selkä vääränä, pelkään, että putoan johonkin tulo- tai mihin lie loukkuun, syrjäydyn ja  päädyn lopulta katuojaan.

Ihan älytöntä.

Uppsala02

Onneksi lehdissä julkaistaan erilaisia vertaistarinoita, joista saa tukea silloin, kun tuntuu, että omat ajatukset kulkevat kehää eikä keksi niistä ulospääsyä.

Yhden sellaisen löysin uusimmasta Gloriasta, jossa oli Ulla-Maija Paavilaisen tekemä juttu kirjailija Tiina Raevaarasta. Jutussa Raevaara (ikätoverini) kertoo avoimesti omista ahdistuksistaan ja peloistaan. Sain Raevaaran ajatuksista kovasti vertaistukea: tajusin, etten ole näine tunteineni yksin ja että muitakin pelottaa. Ja tämän ansiosta tunsin oloni taas hieman keveämmäksi.

Jutussa Raevaara kertoo kestävänsä stressin tunnetta huonosti. ”Haluaisin oppia elämään päivä kerrallaan. Olen myös jännittäjä. Vaikka minusta on tullut melko kokenut esiintyjä, fyysinen jännitys ei ole kadonnut. Viikot, joihin kertyy paljon esiintymisiä, ovat tuskallisia jatkuvan jännityksen tunteen takia”, Raevaara kuvailee jutussa.

Vaikkei esiintyminen ole se minun ongelmani (ei sillä että tässä edes olisi ollut mitään esiintymiskeikkoja viime aikoina), pystyn hyvin samaistumaan Raevaaran sanoihin. Minäkin haluaisin oppia elämään päivä kerrallaan. Minäkin jännitän kaikenlaista. Minäkin tiedän sen tuskallisen tunteen, jonka jännittäminen aiheuttaa.

Olen ymmärtänyt, että lopulta aika moni meistä stressaa ja jännittää elämässään erilaisia asioita. On tärkeää jakaa näitä kokemuksia toisten kanssa, sillä se helpottaa kaikkien oloa. Sitä tajuaa, että kaikki nämä tunteet ovat ihan tavallisia ihmiselämään kuuluvia tuntemuksia, ei oikeastaan mitään sen kummempaa.

Uppsala03

Samanaikaisesti kun stressaan kaikenlaista, tunnen myös olevani ihan tajuttoman onnekas. Että saan olla täällä ja että on tämä kaikki. Onhan se nyt ihan törkeän huikeaa.

Tästä se lähtee

Terveisiä täältä lumitöiden, varsinaisten töiden ja autoilun ihmeellisen maailman keskeltä!

Olen saanut hommia pikkuhiljaa käyntiin – löytänyt hyviä kontakteja ja kirjoittanut jo pari juttuakin (ta-daa!) – ja sillä tavoin onnistunut kääntämään viimeviikkoiset huoli- ja murheajatukset orastavaksi innostukseksi. Tästä se lähtee, huomaan aika ajoin puhisevani.

Kyllä se vain niin on, että parasta vastalääkettä huolehtimiselle on toiminta, kuten Wayne W. Dyer kirjoittaa vanhassa kirjassaan Hyväksy itsesi, uskalla elää (”Huolestuminen ei koskaan millään tavalla paranna asioita, vaan päinvastoin tekee ihmisen vähemmän tehokkaaksi suhteessaan nykyisyyteen”, Dyer toteaa).

Olen palannut tuon klassikon pariin ja saanut siitä jälleen inspiraatiota omaan elämään. Dyerin mukaan huoli on syyllisyyden rinnalla yksi kaikkein hyödyttömimpiä tunteita, sillä vaikka olisi kuinka huolissaan tahansa, se ei muuta mitään. Asiallinen pointti. Niinpä päätin lopettaa huolehtimisen hetkeksi kokonaan ja yksinkertaisesti ruveta hommiin. Ja kas, hyviä asioita alkoi heti tapahtua (voiko se oikeasti olla näin yksinkertaista, voiko?).

Moni ystävä on kysellyt, millainen sää siellä oikein on. No, lunta sataa KOKO AJAN, tai siltä ainakin välillä tuntuu. Minähän pidän lumesta, mutta nyt kun asun omakotitalossa ja lumityöt ovat omalla vastuulla, huomaan ajattelevani, että ei siellä nyt ihan koko ajan tarvitsisi sataa, vähempikin riittäisi…

Ja sitten on tuo auto, jonka kanssa yritän kiivaasti tulla toimeen. Tämä autoileva elämäntapahan on minulle jotain vallan uutta. En ole kymmeneen vuoteen juuri ajanut, ja sen kyllä tuntee ja huomaa, varsinkin kun sääolosuhteet ovat mitä ovat – sataa lunta, on pimeää ja liukasta, ikkunat ovat jatkuvasti huurussa ja niin edelleen ja niin edelleen. Huokaus. Jännitän autoilussa suurin piirtein kaikkea mahdollista: peruuttamista, vaihteiden vaihtamista, ohittamista, mitä vielä. Pelkään myös vastaantulevia autoja liukkaalla, lumisella tiellä. Tämän lisäksi olen jo lukuisia kertoja onnistunut unohtamaan auton valot päälle (miksi ihmeessä ne eivät mene pois päältä automaattisesti, kysynpähän vain!).

Tänään koin tämänhetkisen autoiluhistoriani ehkä säväyttävimmät hetket: Tein pihalla lumitöitä ja päätin siirtää autoa. Auto ei suostunut liikkumaan minnekään, ei eteen- eikä taaksepäin (tällä kertaa valot EIVÄT olleet jääneet päälle, joten vika ei voinut olla ainakaan siinä). Aloin hermostua. Yritin ja yritin, mutta auto sammui aina. Lopulta ei auttanut muu kuin tarttua kännykkään, soittaa miehelle töihin ja kertoa tilanne. Kävimme seuraavanlaisen keskustelun (kyllä, tämä on suora lainaus tosielämästä):

Minä: Sellaista täällä vaan ihmettelen, että en saa autoa liikkumaan minnekään.
Mies: Okei. Seuraa sarja vianhallintakysymyksiä.
Minä: Selvä.
Mies: Käynnistyykö auto?
Minä: Kyllä.
Mies: Onko pakki päällä?

Katos juu. Sepä se. Ilmankos ei auto liiku minnekään… Eipä tässä sitten mitään, hyvää työpäivän jatkoa sinne vaan.

Että tällaista tällä suunnalla. Jatketaan hommia.

Lisäys juttuun myöhemmin illalla:
Keskustelimme tämänpäiväisestä autoepisodista, ja keskustelussa kävi ilmi, että kun mies kysyi ”onko pakki päällä”, minä ymmärsin, että hän kysyi ”onko käsijarru päällä” ja samalla hetkellä tajusin, että käsijarru oli koko ajan päällä. Sekoitin siis päässäni pakin ja käsijarrun, ja ongelman syynä oli käsijarru, ei pakki. Jep jep. Oppia ikä kaikki.

Se hetki, kun on juuri saanut tehtyä lumityöt ja lunta alkaa sataa uudelleen.

Se hetki, kun on juuri saanut tehtyä lumityöt ja lunta alkaa sataa uudelleen.

Murehtijan mietteitä (eli alku aina hankala)

”Olen joutunut miettimään, miksi päätin myydä asuntoni – eihän minun olisi tarvinnut. Olisin voinut jatkaa eloa nykyisellään. Mutta samanaikaisesti tiedän, että niin oli tehtävä. On päästävä eteenpäin, uskallettava ottaa riskejä, vaikka pelottaa.

Tämän sitaatin olen kirjoittanut minä itse. Löysin sen vanhasta, vuoden 2012 päiväkirjastani. Olin juuri ostanut Helsingistä kaksion, kun Kreikan-talouskriisi iski ja epävarmuus euroalueella paheni. Olin peloissani, että olin tehnyt emämokan ostaessani asunnon, jota varten jouduin ottamaan lisää lainaa. Pelkäsin talouskriisiä, EU:n romahtamista ja työttömäksi joutumista. Vatvoin asiaa päiväkirjassani monen sivun verran.

Näin jälkikäteen moinen panikointi tuntuu hassulta. Miten ihmeessä sain aikaan moisen kriisin pelkästä asunnon ostamisesta? Miksi maalasin mitä kummallisempia piruja seinille? Eihän mitään pahaa sattunut! Itse asiassa kyseisen kaksion ostaminen on ollut yksi parhaimmista päätöksistäni.

Miksi palaan tähän vanhaan päiväkirjamerkintään? Siksi, että sitä lukiessani aloin pohtia taipumustani stressata tulevaisuuteen liittyviä asioita usein ihan turhaan. Olen melkoinen murehtija. Aika ajoin paniikkini yltyy niin pahaksi, että minun on vaikea olla ja hengittää. Pelkoajatukset takovat päässäni ja kiertävät kehää.

Päiväkirjan ansiosta ymmärsin, että minulla on käyttäytymiskaava: Olen ripeä tekemään päätöksiä ja hyppään nopeasti, joidenkuiden mielestä jopa rohkeasti uuteen. Olen kuitenkin vain muka-rohkea. Uuteen hypättyäni iskee paniikki ja lyön jarrut päälle. Mitä olen mennyt tekemään? Teinkö hätiköidyn päätöksen? Miten minun oikein käy? Olenko ajanut itseni turmioon?

Tämäntyyppisiä ajatuksia minulla on ollut myös tällä viikolla, kun olen asettunut asumaan tänne Napapiirin pohjoispuolelle ja hypännyt vapaaksi toimittajaksi. Tällä kertaa murehdin muun muassa sitä, teinkö ammatillisen itsemurhan jättäessäni arvostetun vakityön näinä taloudellisesti vaikeina aikoina. Ei minun olisi tarvinnut sitä tehdä, olisin voinut jäädä vanhaan. Mitä ihmettä minä oikein ajattelin, kun tein tämän päätöksen? Olen ihmeissäni ja hämilläni. Uusi elämä tuntuu kummalliselta, oudolta.

En tiedä, onko tässä taas kyse vanhasta kaavastani, tavastani reagoida uusiin asioihin voimakkaasti synkkiä tulevaisuudenkuvia maalaillen, vai onko tämä pohjoiseen muutto sittenkään minulle oikea ratkaisu. Sen kuitenkin tiedän, että tulevaisuuden murehtiminen on turhaa ja typerää – tulevasta kun ei koskaan tiedä. Murehtiminen vain tekee olon tukalaksi ja vie ilon tästä hetkestä. Kuten Paula Salomaa kirjoittaa Vapauta sisäinen loistosi -kirjassaan:

”Tästä tulevaisuuteen kohdistuvasta huolestumisesta voi tulla jopa niin voimakas ajatustesi luoma pakkomielle, että se peittää alleen tämän hetken elinvoiman ja rikkauden. Olet ahdistuksen ansassa, sillä et voi tehdä mitään tilanteelle, joka on vain osa ajatustesi luomaa kuvitteellista tulevaisuutta, ei tätä todellista hetkeä.”

Järkipuhetta. Mutta vaikka tiedän tämän kaiken teoriassa, en silti ole vielä onnistunut pääsemään eroon murehtimistaipumuksestani. Uusien tilanteiden edessä ajatusmylly lähtee yhä liikkeelle ja karkaa toisinaan käsistä. En voi tehdä muuta kuin odottaa, että myrsky pääni sisällä laantuu.

Olen jälleen ottanut riskin, enkä tiedä, mitä tästä seuraa. Yritän sanoa itselleni, että tämä riski piti ottaa. Halusin sitä. Vaikka jälleen pelottaa.

Yogi Tea -teepussiviisautta.

Yogi Tea -teepussiviisautta. Tähän uskokaamme.