Vuosi päätöksistä

”Olen päätökseni tehnyt: lähden Lappiin. Kokeilen siipiäni. En tiedä, mitä tästä tulee, mutta ainakin yritän.” (23.9.2014)

”Irtisanouduin eilen. Ja tänään laitoin vuokrailmoituksen Facebookiin. Olo on nyt vähän hutera, paniikinomainen. Onko tämä oikea päätös? Teinkö oikean ratkaisun? En ole enää ollenkaan varma.” (14.10.2014)

Sitaatit ovat päiväkirjastani. Kirjoitin ne vuosi sitten. Olin tehnyt päätöksen Lappiin muuttamisesta. Riemun ja kauhun tunteet vuorottelivat. Yritin olla rento ja luottavainen, mutta usein olin kaikkea muuta.

Muutto Lappiin oli valtava hyppy tuntemattomaan. En tiennyt, mitä se toisi. Eikä sitä seurannut vuosi ole ollut helppo. Olen pelännyt paljon ja hermoillut kauheasti. Jos Guinnessin ennätystenkirjaan voisi päästä hermoilun määrällä, palkinto olisi tänä vuonna ollut taatusti minun.

Silti olen kaiken aikaa tiennyt, että näin piti tehdä.

Tämä vuosi on opettanut minulle, että elämä kantaa. Asiat eivät välttämättä tapahdu nopeasti eivätkä ne aina mene niin kuin haluaisi. Isojen muutosten tekeminen vaatii valtavasti kärsivällisyyttä. Sitä olen tänä vuonna opetellut.

Lähes vuosi Lappiin muuton jälkeen elämässäni tapahtuu jälleen muutoksia, tosin tällä kertaa pienempiä sellaisia: olen saanut Lapista oman alani palkkatöitä, ja jätän freelancerin elämän hetkeksi. Pesti on hoitovapaan sijaisuus ensi vuoden loppuun asti ja sopii nykyiseen elämäntilanteeseeni niin hyvin, että olen asiasta itsekin aivan hämmentynyt. Onko tosiaan totta, että olen näin onnekas? Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän tilaisuuden?

Työpaikan saaminen sinetöi sen, että olen Lapissa ensi vuodenkin. Ja siitä tulee näillä näkymin taasen hieman erilainen vuosi kuin tämä vuosi on ollut.

Jännittävää tämä elämä.

IMG_6518

Mainokset

Välitilassa (eli tunteita ja tuoksuja)

Rahtasin mukanani pohjoiseen vain yhden huonekalun: Moko Marketista Helsingistä muutama vuosi sitten ostamani intialaisen kaapin. Muut huonekalut menivät joko vinttikomeroon tai muualle säilöön.

P1150212

Kaapissa on aivan omanlaisensa tuoksu, kaapin ominaishaju. Koska olen haistanut tuon hajun ensimmäisen kerran Helsingin-kodissani, jonne kaapin alun perin ostin, se muistuttaa minua vanhasta. Joka kerta sen haistaessani palaan hetkeksi kaksiooni Helsingin Toukolaan. Haju rauhoittaa minua ja saa oloni tuntumaan hyvältä.

Kumma juttu.

En muuttanut pohjoiseen siksi, että olisin ollut onneton Helsingissä tai että olisin halunnut pois kaupungista. Itse asiassa Helsinki on minusta ihana kaupunki ja minun oli siellä hyvä olla. En muuttanut myöskään siksi, että olisin halunnut downshiftata tai hypätä pois oravanpyörästä (tai mitä näitä muita kuluneita termejä onkaan). Ei, minähän rakastan työntekoa.

Muutin, koska elämäntilanteeni sattui olemaan sellainen, että muutto tuli ajankohtaiseksi, ja koska minulla oli muuttoon mahdollisuus. Ajattelin, ettei tällaisia tilaisuuksia tule vastaan kovin usein ja että on tartuttava tilaisuuteen. Että mene, nainen, mene, kerranhan täällä eletään!

Ehkä yksi syy muuttooni oli se, että pelkäsin, että jos en nyt lähtisi, jämähtäisin paikoilleni enkä uskaltaisi enää koskaan lähteä. Että nyt tai ei koskaan. Että elämä on elämistä varten ja sitä rataa.

Nyt kun olen ollut täällä reilut yhdeksän kuukautta, huomaan, että vanha elämäni lipuu koko ajan kauemmaksi ja kauemmaksi. Se tuntuu pelottavalta. En vielä uskalla päästää siitä täysin irti. Olen jonkinlaisessa välitilassa: en tunne olevani oikea sodankyläläinen, mutten enää ole täysin helsinkiläinenkään. Kuka minä sitten oikein olen?

Intialainen kaappi hajuineen viehättää minua ehkä juuri siksi, että se muistuttaa minua menneisyydestäni, siitä kuka olen joskus ollut ja kuka syvimmiltäni olen yhä. Että kaikkien näiden muutosten alla on minä, joka ei ole muuttunut miksikään. Että on jotakin pysyvämpää kuin vaihtelevat elämäntilanteet.

Hullua mutta totta: kaappi edustaa minulle kaikkien näiden muutosten keskellä pysyvyyttä ja jatkuvuutta. Se on kuin köysi, josta pidän aallokossa kiinni, kävi miten kävi.

You can call me crazy.