4 kuukauden kokemuksella

Tänään tulee kuluneeksi neljä kuukautta siitä, kun muutin tänne. Neljä kuukautta! Se on vuodesta kolmannes. Hurjaa, miten nopeasti aika kuluu.

Jotenkin toivoin ja ajattelin etukäteen, että neljän kuukauden kohdalla minulla olisi jotakin viisasta sanottavaa täältä. Että osaisin vetää hienosti yhteen, mitä kaikkea olen oppinut, ja sanoisin blogissani jotakin hirmu oivaltavaa. Tietenkin olisin myös kovin zen kaiken suhteen.

No, tässä sitä nyt sitten ollaan eikä olo varsinaisesti ole hirvittävän viisastunut tai valaistunut. Ennemminkin on sellainen hämmentynyt mieli, että mitäs tästä kaikesta nyt pitäisikään sanoa, eihän tässä nyt mitään kovin ihmeellistä tule mieleen. Elämä vain on, ja hyvä niin.

Jos jotakin olen oppinut, niin kaiketi sen, että ihminen sopeutuu yllättävän nopeasti kaikkeen uuteen ja tuosta uudesta tulee normaalia ennemmin kuin arvaakaan. Siltä minusta tuntuu nyt. Yhtäkkiä asun täällä, ja tämä kaikki on kovin normaalia. Hassua.

Muutto tänne neljä kuukautta sitten oli kieltämättä aikamoinen kulttuurisokki. Helsinkiin jäivät ystävät, harrastukset, sosiaaliset piirit, kerrostalokaksio ja palkkatyö. Vastassa oli kaamos, ainainen lumisade, omakotitalo ja freelancerius. Olin hämilläni, peloissanikin. Mietin, mitä ihmettä olin mennyt tekemään. Etenkin palkkatyöstä irrottautuminen tuntui pelottavalta.

Erilaisia pelkoja puskee pintaan yhä säännöllisin väliajoin, mutta olen oppinut, että niitä tulee ja menee ja niistä selvitään. Olen pitänyt mielessäni englantilaisesta Psychologies Magazinesta (December 2014) marraskuussa lukemaani juttua tuntemattoman pelosta. Siinä toimittaja, kirjailija Katy Regan kirjoittaa omista peloistaan ja niiden voittamisesta.

Siteeraankin lopuksi Reganin artikkelia ja yhdyn näihin sanoihin:

”… by learning to ’sit with the feeling’, I learnt so much: that you don’t actually die worrying about the unknown and that it can even be exciting. When I sat with my fears, I still had that horrid, gnawing feeling in my gut, but I learnt that eventually it will subside, as any craving.”

 

Lumisadetta2803_02

Jos luulit, että lumisateet ovat tältä keväältä ohitse, niin väärässäpä olit. Nyt sitä taas saa.

 

Mainokset

Lähtö lähestyy

Tässä sitä nyt sitten ollaan. Tavarat on pakattu ja huonekalut kiikutettu vintille. Lähtö kohti pohjoista on huomenillalla. Absurdia mutta totta.

Viime päivät (tai oikeastaan viikot) ovat olleet yltäkylläisiä, täynnä puuhaa ja menoa. En ole halunnut tinkiä mistään, vaan olen sanonut ahnaasti kaikelle kyllä (en sanonut ei edes sille yhden yön Tallinan-reissulle, joka ei olisi millään mahtunut aikatauluihin mutta jota en missään nimessä halunnut perua). Lopputuloksena on ollut, että olen suhannut kaksi viikkoa duracellpupumaisesti sinne tänne ja panikoinut aikatauluja: Ehdinkö tavata kaikkia rakkaita ihmisiä? Ehdinkö pakata tavarat ajoissa kasaan? Ehdinkö siivota asunnon vuokralaista varten siistiin kuntoon? Ehdinkö, ehdinkö, ehdinkö?

No, ehditty on, mutta pakko myöntää, että olo on rättiväsynyt. Että juuri nyt silmät seisovat päässä enkä pysty suoltamaan aivoistani yhtään viisasta ajatusta edessä olevasta elämänmuutoksesta (aivan kuin minulla niitä muutoin olisikin yllin kyllin). Tässä sitä nyt vain mennään, tehdään ja katsotaan, mitä tuleman pitää. Huomenna yöjunaan, ylihuomenna perillä. Huhheijaa.

Sen kuitenkin haluan tähän väliin huikata, että olen ollut häkeltyneen kiitollinen kaikesta lämmöstä ja tuesta, jota olen osakseni tämän päätöksen johdosta läheisiltä saanut. Kiitos äiti ja isä, siskot, ystävät, sukulaiset ja entiset työtoverit. Olette mahtavia kaikki.

Palaan asiaan, kun olen päässyt pohjoiseen. Nyt nukkumaan. Hei hei.

Pakkaajan mietteitä

”Elämänmuutos on seikkailu”, kirjoitti kollega juttuun. Nyökyttelin ajatukselle (juuri niin!) ja näin hetken aikaa itseni suureksi löytöretkeilijäksi, joka vailla huolia ja murheita säntää kohti uusia seikkailuja ja pelottomasti selättää vastaan tulevat vaikeudet.

Pakko kuitenkin tunnustaa, että suurimman osan ajasta tunnen itseni kaikkea muuta kuin pelottomaksi ja rohkeaksi. Stressaan ja murehdin tulevaa (Mitä oikein ajattelin, kun irtisanouduin työstäni? Miten minun vielä käy? Pärjäänkö minä? Joudunko katuojaan? Varmasti joudun!). Että se siitä suuresta seikkailijasta.

Kyllähän minä tiedän, että elämä kantaa (pakkohan sen on, kun kaikki kerran hokevat niin!), mutta miksi siihen on niin vaikea luottaa? Ja miksi tämä vanhasta irtipäästäminen on niin pirun vaikeaa?

Olin näissä mietteissä, kun löysin tavaroita pakatessani vanhan päiväkirjan välistä näytelmäkirjailija Laura Ruohosen esseen Synti, laiskuus ja joutilaisuus. Olin ottanut sen talteen Ylioppilaslehdestä vuonna 2005. Esseessään Ruohonen pohtii joutilaisuutta ilon edellytyksenä (”ilo ja onni syntyvät joutilaisuudesta”, hän kirjoittaa). Ruohosen teksti pysäytti:

”Elämää ei saa elää kuin täyttäisi ristisanaa. Se, että tekee tarkan suunnitelman ja sitten pyrkii toteuttamaan sen, ei tee elämästä parempaa. Se vie mehun kaikesta, muuttaa yllätykset epäonnistumisiksi. Suuri osa ihmisistä elää suuren ahdistuksen vallassa siksi, etteivät asiat mene, kuten niiden oli suunniteltu menevän, vaan jollain toisella tavalla. Joka ehkä on aivan yhtä hyvä, jos malttaisi katsoa tarkemmin.”

Esseetä lukiessa ajattelin, että tässäpä missiota tulevalle vuodelle. Oppia olemaan tekemättä tarkkoja suunnitelmia. Luottaa siihen, että elämä kantaa. Antaa elämän yllättää.

En vielä tiedä, pystynkö tähän, mutta aion yrittää. Minun täytyy yrittää.

Nyt jännittää

En tiedä, mitä tästä tulee. Tämä on hyppy tuntemattomaan.

Olen irtisanoutunut työstäni, vuokrannut asuntoni joulukuun alusta ensi vuoden loppuun ja ostanut menolipun pohjoiseen. Enää viisi työpäivää jäljellä. Muutto Lappiin on vajaan kahden viikon päästä.

Olen ollut nykyisessä työssäni lähes kolme vuotta. Sinä aikana olen kirjoittanut ja käsitellyt lukemattomia erilaisia elämänmuutostarinoita ja -vinkkejä. Minulla jos kellä pitäisi siis olla tietoa siitä, miten elämänmuutos tehdään. Noin teoriassa. Käytäntö onkin sitten toinen juttu. Mutta tässähän sitä käytäntöä kohta saadaan, ihan kunnolla.

Jos totta puhutaan, tämä hyppy jännittää minua. Jännittää kovasti. Mutta ei auta, päätös on nyt tehty. Edessä on suuri tuntematon. Saas nähdä, miten minun käy.