Vuosi päätöksistä

”Olen päätökseni tehnyt: lähden Lappiin. Kokeilen siipiäni. En tiedä, mitä tästä tulee, mutta ainakin yritän.” (23.9.2014)

”Irtisanouduin eilen. Ja tänään laitoin vuokrailmoituksen Facebookiin. Olo on nyt vähän hutera, paniikinomainen. Onko tämä oikea päätös? Teinkö oikean ratkaisun? En ole enää ollenkaan varma.” (14.10.2014)

Sitaatit ovat päiväkirjastani. Kirjoitin ne vuosi sitten. Olin tehnyt päätöksen Lappiin muuttamisesta. Riemun ja kauhun tunteet vuorottelivat. Yritin olla rento ja luottavainen, mutta usein olin kaikkea muuta.

Muutto Lappiin oli valtava hyppy tuntemattomaan. En tiennyt, mitä se toisi. Eikä sitä seurannut vuosi ole ollut helppo. Olen pelännyt paljon ja hermoillut kauheasti. Jos Guinnessin ennätystenkirjaan voisi päästä hermoilun määrällä, palkinto olisi tänä vuonna ollut taatusti minun.

Silti olen kaiken aikaa tiennyt, että näin piti tehdä.

Tämä vuosi on opettanut minulle, että elämä kantaa. Asiat eivät välttämättä tapahdu nopeasti eivätkä ne aina mene niin kuin haluaisi. Isojen muutosten tekeminen vaatii valtavasti kärsivällisyyttä. Sitä olen tänä vuonna opetellut.

Lähes vuosi Lappiin muuton jälkeen elämässäni tapahtuu jälleen muutoksia, tosin tällä kertaa pienempiä sellaisia: olen saanut Lapista oman alani palkkatöitä, ja jätän freelancerin elämän hetkeksi. Pesti on hoitovapaan sijaisuus ensi vuoden loppuun asti ja sopii nykyiseen elämäntilanteeseeni niin hyvin, että olen asiasta itsekin aivan hämmentynyt. Onko tosiaan totta, että olen näin onnekas? Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän tilaisuuden?

Työpaikan saaminen sinetöi sen, että olen Lapissa ensi vuodenkin. Ja siitä tulee näillä näkymin taasen hieman erilainen vuosi kuin tämä vuosi on ollut.

Jännittävää tämä elämä.

IMG_6518

Matkantekoa (ja taas jännittää)

”Ajattelin, että tietäisivätpä ihmiset, miten paljon minua jännittää. Että onneksi eivät tiedä. Että eihän näy päällepäin. Eihän?” – Minna Parikka Kodin Kuvalehdessä 20/2014.

Uppsala01

Olen kevätturneellani päätynyt Berliinistä Helsingin kautta Uppsalaan. Miehellä on täällä kolmipäiväinen työkokous, ja lähdin mukaan. Täältä ajelemme viikonloppuna Ruotsin rannikkoa pitkin takaisin pohjoiseen (edessä siis villi roadtrip!). Siihen asti konttorinani toimii Scandic Uplandian hotellihuone ja Uppsalan kahvilat.

Kummallista tämä elämä. Samanaikaisesti niin kovin kepeää ja painavaa. Kuinka tuon taas selittäisi. Äh.

Uppsala04

Haluaisin kirjoittaa, että olen vihdoin löytänyt mielenrauhan ja että täällä sitä vain kevyesti ja elämäänluottavaisesti reissataan pitkin maita ja kaupunkeja. Että elämä on selvää, helppoa ja yksinkertaista. Että tiedän koko ajan, mitä teen.

Tottahan tuo kaikki tavallaan, mutta noiden tunteiden rinnalla kulkee paljon kaikkea muuta, kuten jännitystä, pelkoja ja epävarmuuden tunnetta siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olen jälleen saanut itseni kiinni murehtimasta tulevaa ja miettimästä, olinko aivan hölmö, kun jätin turvallisen palkkatyön keskellä talouslamaa.

Jännitän niin kovasti kaikenlaista, kuten sitä, miten pärjään freelancerina ja kantaako tämä työ kuinka pitkälle. Ja mitä ihmettä sitten teen, jos ei kannakaan.

Ehkä se on tämä yhtäkkinen freelancertyön vapaus, joka saa olon tuntumaan toisinaan niin kummalliselta. Sitä voisi luulla, että kun kymmenen vuoden palkkatyöputken jälkeen saa vapauden määritellä omat aikataulunsa ja mennä miten haluaa, sitä kirmaisi innoissaan vapauteen ja nauttisi siitä täysin siemauksin. Mutta ehei, ei se tietenkään niin mene (voi tätä ihmismieltä!). Ennemminkin sitä tuntee jatkuvaa pientä syyllisyyttä siitä, että on tämä vapaus ja että elämä on näin helppoa. Että voiko se oikeasti olla ja ei kai voi. Että kai minä nyt teen jotakin ihan väärin ja vielä minun käy huonosti.

Taidan olla hieman vainoharhainen.

Niska limassa sinun on raadettava leipäsi eteen. Sellaiseen ajatteluun minä olen kai jollain tavalla kasvanut, ja tuosta ajattelusta on kovin vaikea päästä eroon. Jos en tee töitä koko ajan selkä vääränä, pelkään, että putoan johonkin tulo- tai mihin lie loukkuun, syrjäydyn ja  päädyn lopulta katuojaan.

Ihan älytöntä.

Uppsala02

Onneksi lehdissä julkaistaan erilaisia vertaistarinoita, joista saa tukea silloin, kun tuntuu, että omat ajatukset kulkevat kehää eikä keksi niistä ulospääsyä.

Yhden sellaisen löysin uusimmasta Gloriasta, jossa oli Ulla-Maija Paavilaisen tekemä juttu kirjailija Tiina Raevaarasta. Jutussa Raevaara (ikätoverini) kertoo avoimesti omista ahdistuksistaan ja peloistaan. Sain Raevaaran ajatuksista kovasti vertaistukea: tajusin, etten ole näine tunteineni yksin ja että muitakin pelottaa. Ja tämän ansiosta tunsin oloni taas hieman keveämmäksi.

Jutussa Raevaara kertoo kestävänsä stressin tunnetta huonosti. ”Haluaisin oppia elämään päivä kerrallaan. Olen myös jännittäjä. Vaikka minusta on tullut melko kokenut esiintyjä, fyysinen jännitys ei ole kadonnut. Viikot, joihin kertyy paljon esiintymisiä, ovat tuskallisia jatkuvan jännityksen tunteen takia”, Raevaara kuvailee jutussa.

Vaikkei esiintyminen ole se minun ongelmani (ei sillä että tässä edes olisi ollut mitään esiintymiskeikkoja viime aikoina), pystyn hyvin samaistumaan Raevaaran sanoihin. Minäkin haluaisin oppia elämään päivä kerrallaan. Minäkin jännitän kaikenlaista. Minäkin tiedän sen tuskallisen tunteen, jonka jännittäminen aiheuttaa.

Olen ymmärtänyt, että lopulta aika moni meistä stressaa ja jännittää elämässään erilaisia asioita. On tärkeää jakaa näitä kokemuksia toisten kanssa, sillä se helpottaa kaikkien oloa. Sitä tajuaa, että kaikki nämä tunteet ovat ihan tavallisia ihmiselämään kuuluvia tuntemuksia, ei oikeastaan mitään sen kummempaa.

Uppsala03

Samanaikaisesti kun stressaan kaikenlaista, tunnen myös olevani ihan tajuttoman onnekas. Että saan olla täällä ja että on tämä kaikki. Onhan se nyt ihan törkeän huikeaa.

4 kuukauden kokemuksella

Tänään tulee kuluneeksi neljä kuukautta siitä, kun muutin tänne. Neljä kuukautta! Se on vuodesta kolmannes. Hurjaa, miten nopeasti aika kuluu.

Jotenkin toivoin ja ajattelin etukäteen, että neljän kuukauden kohdalla minulla olisi jotakin viisasta sanottavaa täältä. Että osaisin vetää hienosti yhteen, mitä kaikkea olen oppinut, ja sanoisin blogissani jotakin hirmu oivaltavaa. Tietenkin olisin myös kovin zen kaiken suhteen.

No, tässä sitä nyt sitten ollaan eikä olo varsinaisesti ole hirvittävän viisastunut tai valaistunut. Ennemminkin on sellainen hämmentynyt mieli, että mitäs tästä kaikesta nyt pitäisikään sanoa, eihän tässä nyt mitään kovin ihmeellistä tule mieleen. Elämä vain on, ja hyvä niin.

Jos jotakin olen oppinut, niin kaiketi sen, että ihminen sopeutuu yllättävän nopeasti kaikkeen uuteen ja tuosta uudesta tulee normaalia ennemmin kuin arvaakaan. Siltä minusta tuntuu nyt. Yhtäkkiä asun täällä, ja tämä kaikki on kovin normaalia. Hassua.

Muutto tänne neljä kuukautta sitten oli kieltämättä aikamoinen kulttuurisokki. Helsinkiin jäivät ystävät, harrastukset, sosiaaliset piirit, kerrostalokaksio ja palkkatyö. Vastassa oli kaamos, ainainen lumisade, omakotitalo ja freelancerius. Olin hämilläni, peloissanikin. Mietin, mitä ihmettä olin mennyt tekemään. Etenkin palkkatyöstä irrottautuminen tuntui pelottavalta.

Erilaisia pelkoja puskee pintaan yhä säännöllisin väliajoin, mutta olen oppinut, että niitä tulee ja menee ja niistä selvitään. Olen pitänyt mielessäni englantilaisesta Psychologies Magazinesta (December 2014) marraskuussa lukemaani juttua tuntemattoman pelosta. Siinä toimittaja, kirjailija Katy Regan kirjoittaa omista peloistaan ja niiden voittamisesta.

Siteeraankin lopuksi Reganin artikkelia ja yhdyn näihin sanoihin:

”… by learning to ’sit with the feeling’, I learnt so much: that you don’t actually die worrying about the unknown and that it can even be exciting. When I sat with my fears, I still had that horrid, gnawing feeling in my gut, but I learnt that eventually it will subside, as any craving.”

 

Lumisadetta2803_02

Jos luulit, että lumisateet ovat tältä keväältä ohitse, niin väärässäpä olit. Nyt sitä taas saa.

 

Murehtijan mietteitä (eli alku aina hankala)

”Olen joutunut miettimään, miksi päätin myydä asuntoni – eihän minun olisi tarvinnut. Olisin voinut jatkaa eloa nykyisellään. Mutta samanaikaisesti tiedän, että niin oli tehtävä. On päästävä eteenpäin, uskallettava ottaa riskejä, vaikka pelottaa.

Tämän sitaatin olen kirjoittanut minä itse. Löysin sen vanhasta, vuoden 2012 päiväkirjastani. Olin juuri ostanut Helsingistä kaksion, kun Kreikan-talouskriisi iski ja epävarmuus euroalueella paheni. Olin peloissani, että olin tehnyt emämokan ostaessani asunnon, jota varten jouduin ottamaan lisää lainaa. Pelkäsin talouskriisiä, EU:n romahtamista ja työttömäksi joutumista. Vatvoin asiaa päiväkirjassani monen sivun verran.

Näin jälkikäteen moinen panikointi tuntuu hassulta. Miten ihmeessä sain aikaan moisen kriisin pelkästä asunnon ostamisesta? Miksi maalasin mitä kummallisempia piruja seinille? Eihän mitään pahaa sattunut! Itse asiassa kyseisen kaksion ostaminen on ollut yksi parhaimmista päätöksistäni.

Miksi palaan tähän vanhaan päiväkirjamerkintään? Siksi, että sitä lukiessani aloin pohtia taipumustani stressata tulevaisuuteen liittyviä asioita usein ihan turhaan. Olen melkoinen murehtija. Aika ajoin paniikkini yltyy niin pahaksi, että minun on vaikea olla ja hengittää. Pelkoajatukset takovat päässäni ja kiertävät kehää.

Päiväkirjan ansiosta ymmärsin, että minulla on käyttäytymiskaava: Olen ripeä tekemään päätöksiä ja hyppään nopeasti, joidenkuiden mielestä jopa rohkeasti uuteen. Olen kuitenkin vain muka-rohkea. Uuteen hypättyäni iskee paniikki ja lyön jarrut päälle. Mitä olen mennyt tekemään? Teinkö hätiköidyn päätöksen? Miten minun oikein käy? Olenko ajanut itseni turmioon?

Tämäntyyppisiä ajatuksia minulla on ollut myös tällä viikolla, kun olen asettunut asumaan tänne Napapiirin pohjoispuolelle ja hypännyt vapaaksi toimittajaksi. Tällä kertaa murehdin muun muassa sitä, teinkö ammatillisen itsemurhan jättäessäni arvostetun vakityön näinä taloudellisesti vaikeina aikoina. Ei minun olisi tarvinnut sitä tehdä, olisin voinut jäädä vanhaan. Mitä ihmettä minä oikein ajattelin, kun tein tämän päätöksen? Olen ihmeissäni ja hämilläni. Uusi elämä tuntuu kummalliselta, oudolta.

En tiedä, onko tässä taas kyse vanhasta kaavastani, tavastani reagoida uusiin asioihin voimakkaasti synkkiä tulevaisuudenkuvia maalaillen, vai onko tämä pohjoiseen muutto sittenkään minulle oikea ratkaisu. Sen kuitenkin tiedän, että tulevaisuuden murehtiminen on turhaa ja typerää – tulevasta kun ei koskaan tiedä. Murehtiminen vain tekee olon tukalaksi ja vie ilon tästä hetkestä. Kuten Paula Salomaa kirjoittaa Vapauta sisäinen loistosi -kirjassaan:

”Tästä tulevaisuuteen kohdistuvasta huolestumisesta voi tulla jopa niin voimakas ajatustesi luoma pakkomielle, että se peittää alleen tämän hetken elinvoiman ja rikkauden. Olet ahdistuksen ansassa, sillä et voi tehdä mitään tilanteelle, joka on vain osa ajatustesi luomaa kuvitteellista tulevaisuutta, ei tätä todellista hetkeä.”

Järkipuhetta. Mutta vaikka tiedän tämän kaiken teoriassa, en silti ole vielä onnistunut pääsemään eroon murehtimistaipumuksestani. Uusien tilanteiden edessä ajatusmylly lähtee yhä liikkeelle ja karkaa toisinaan käsistä. En voi tehdä muuta kuin odottaa, että myrsky pääni sisällä laantuu.

Olen jälleen ottanut riskin, enkä tiedä, mitä tästä seuraa. Yritän sanoa itselleni, että tämä riski piti ottaa. Halusin sitä. Vaikka jälleen pelottaa.

Yogi Tea -teepussiviisautta.

Yogi Tea -teepussiviisautta. Tähän uskokaamme.