Joitakin vuosia (ties kuinka monta) sitten ihastuin Jenni Iivosen Ketun talo -postikortteihin, ja liimasin yhden niistä päiväkirjani kanteen. Olin jo unohtanut koko jutun, kunnes vanha päiväkirja (kuvassa) löytyi kaapin kätköistä viime marraskuussa, kun pakkasin tavaroita muuttolaatikoihin. Kortti hymyilytti.

Viime lauantaina minusta tuntui samalta kuin kortin ketusta. Olin aiemmin viikolla ajatellut liikaa kaikenlaisia hermostuttavia asioita, mutta lauantaina päästin irti ja rentouduin. Mikä vapauttava, hieno olo. Olin kiitollisen onnellinen kaikesta.

Sunnuntaiaamuna heräsin kummalliseen näkyyn: pihamaalla oli valkoista!

Yöllä oli satanut ensilumi. Hätkähdin. Nytkö jo? Ei kai vielä?! En ollut varautunut näin aikaiseen lumentuloon. No, ei kai tämä nyt pysyvää lunta vielä ole (eihän?!). Silti näky oli hätkähdyttävä. Talvi on pian täällä taas.

Hurjaa tämä ajankulu. Olen elänyt täällä jo yhden talven, kevään, kesän ja syksyn, ja nyt valmistaudun uuteen talveen. Aikamoista.

P. S. Minun piti vaihtaa tämän blogini ns. kansikuva (yläpalkin kuva) kesäksi johonkin toiseen, kesäiseen. En koskaan saanut aikaiseksi. No, nythän tuota ei enää tarvitse vaihtaa, kun kuvan lumimaisema on taasen ajankohtainen.