Talvi tekee jo tuloaan

IMG_0011

Joitakin vuosia (ties kuinka monta) sitten ihastuin Jenni Iivosen Ketun talo -postikortteihin, ja liimasin yhden niistä päiväkirjani kanteen. Olin jo unohtanut koko jutun, kunnes vanha päiväkirja (kuvassa) löytyi kaapin kätköistä viime marraskuussa, kun pakkasin tavaroita muuttolaatikoihin. Kortti hymyilytti.

Viime lauantaina minusta tuntui samalta kuin kortin ketusta. Olin aiemmin viikolla ajatellut liikaa kaikenlaisia hermostuttavia asioita, mutta lauantaina päästin irti ja rentouduin. Mikä vapauttava, hieno olo. Olin kiitollisen onnellinen kaikesta.

IMG_6453

Sunnuntaiaamuna heräsin kummalliseen näkyyn: pihamaalla oli valkoista!

Yöllä oli satanut ensilumi. Hätkähdin. Nytkö jo? Ei kai vielä?! En ollut varautunut näin aikaiseen lumentuloon. No, ei kai tämä nyt pysyvää lunta vielä ole (eihän?!). Silti näky oli hätkähdyttävä. Talvi on pian täällä taas.

IMG_6474

Hurjaa tämä ajankulu. Olen elänyt täällä jo yhden talven, kevään, kesän ja syksyn, ja nyt valmistaudun uuteen talveen. Aikamoista.

P. S. Minun piti vaihtaa tämän blogini ns. kansikuva (yläpalkin kuva) kesäksi johonkin toiseen, kesäiseen. En koskaan saanut aikaiseksi. No, nythän tuota ei enää tarvitse vaihtaa, kun kuvan lumimaisema on taasen ajankohtainen.

Ihana valo

Valon määrän äkillinen lisääntyminen on tuntunut huikealta ja hämmentävältä. En tiennyt, että jo helmikuussa päivät olisivat täällä näin aurinkoisia ja valontäyteisiä.

IMG_4815

Forecan mukaan päivän pituus on nyt jo yli kahdeksan tuntia (noin tunnin vähemmän kuin Helsingissä). Aamulla valoisaa tulee joskus kahdeksan jälkeen, illalla pimeää vasta viiden hujakoilla. Aurinko myös paistaa aivan uudella tavalla. Sen valo tuntuu kirkkaalta ja läpitunkevalta. Se on aivan toista kuin joulukuussa tai edes vielä hetki sitten tammikuussa.

IMG_4825

Olo on ollut helpottunut. Muutin tänne vuoden pimeimpään aikaan, keskelle kaamosta, ja takkusin auton kanssa ainaisessa (siltä se tuntui) lumisateessa ja pimeydessä. Nyt autolla ajaminenkin käy jo näpsäkästi, ja mikäs tässä nyt onkaan ajellessa, valossa ja talven kauneudessa.

Aamuvalo

 

P. S. Ystävä tuli tänne lauantaina lomailemaan ja viipyy huomiseen. Olemme hiihtäneet ja käyneet lumikenkäilemässä ja nauttineet kauniista talvisäästä. Ystävä on ihmetellyt hiljaisuutta, sitä, että missään ei näy ketään ihmisiä (kuulemma vain positiivinen juttu). Sitä se täällä pitkälti on.

P. P. S. Tällä viikolla Lapin Kansassa ilmestyi kaksi juttuani, joista olen ylpeä. Olen nimittäin viime vuosina tehnyt lähinnä aikakaus- ja asiakaslehtijuttuja, ja tuntui mukavalta kirjoittaa sanomalehteen ja vieläpä täkäläiseen maakuntalehteen. Toinen jutuistani ilmestyi tiistaina Lapin Kansan ns. talvilmatkailunumerossa. Se on henkilöjuttu sodankyläläisestä taidemaalarista Helena Junttilasta.

HelenaJ

Toinen jutuista ilmestyi maanantaina, ja se käsitteli viime viikolla Sodankylän Tähtelässä järjestettyä lumenmittauskoulua. Siihen otin kuvatkin itse!

Lumenmittaus02 Lumenmittaus01

Inarijärven jäällä

Inari01

Inari02

Inari03

Inari04

Inari05

Tänä viikonloppuna pääsin Inariin.

Varsinaisesti kyse oli työkeikasta, mutta mies lähti mukaan matkaan, sillä päätimme samalla reissulla vierailla miehen kollegan mökillä Inarijärven rannalla. Yövyimme siellä yhden yön, ja lauantaina sivakoimme Inarijärven jäällä. Suurin piirtein näissä maisemissa on muuten kuvattu television Loirinuotiolla-ohjelma.

Inari sijaitsee Sodankylästä muutama tunti pohjoiseen Jäämerentien (E75-tie) varrella. Jäämerentietä ja sen nähtävyyksiä markkinoidaan parhaillaan netissä omalla sivustolla. Markkinointikampanjan tarkoituksena on houkutella turisteja kesällä tänne, ja varsin houkuttelevaltahan tuo näyttää. Vai mitä sanotte tästä kampanjaan kuuluvasta videosta:

Uusi menopelini

Tästä se lähtee. Upouusi potkukelkkani.

Potkukelkka on näillä leveysasteilla suosittu kulkuväline. Paikallisten mummojen ja pappojen potkukelkkailua seuratessani minuunkin iski kauhea potkukelkkakuume. ”Minäkin haluan oman potkukelkan”, höyrysin kotona. Viimeksi olen potkukelkkaillut lapsena. Silloin minulla oli pieni punainen lasten potkukelkka.

Tänään sitten tein sen: kävin ostamassa kylän urheiluliikkeestä (i-h-a-n-a-n!) punaisen (tietty!) Eslan potkukelkan. Ei muuten ollut mikään ihan halpa menopeli: tämän aikuisten E6-mallin hinnaksi tuli liukujalaksineen 150 euroa. Mutta se on kotimaista laatutyötä ja siinä on kaikki viimeisen päälle kohdallaan.

Kaupat tehtyäni poljin innoissani kylältä kotiin. Matkaa tuli noin kolmen kilometrin verran.

Mitä opin? Ainakin sen, että olin pukenut päälle ihan liikaa. Potkukelkkailu on hauskaa mutta hikistä hommaa, huh. Välillä piti ottaa rukkaset pois käsistä ja avata takkia – niin kuuma potkiessa tuli.

Tähän on nyt sitten tultu: minusta on virallisesti tullut hassu potkukelkkatäti. Hei vaan sinne etelään.

P. S. Ensimmäinen potkukelkkamatkani kylältä kotiin on myös time laps -videoitu, kun mies keksi kiinnittää kelkkaan kameran. Löydät videon matkastani täältä.

Päivän pituus 57 minuuttia

Päivä se sen kun lyhenee. Tarkistin Forecan sivuilta, että täällä Sodankylässä aurinko nousi tänään 11.38 ja laski 12.35. Päivän pituudeksi tuli näin huikeat 57 minuuttia.

Lähestymme kaamosta. Virallisesti se täällä Sodankylässä kestää neljä päivää, kertoo Ilmantieteen laitos. En tiedä tarkkaan, mitkä päivät ne tänä vuonna ovat – onnistuin löytämään vain tiedon, että neljä kaamospäivää osuvat välille 19.–25. joulukuuta. Aloitusajankohta vaihtelee siis vuosittain hieman. Kuinka ärsyttävän epämääräistä! Haluaisin tietää tarkasti! (Että jos joku nyt sattuu tietämään Sodankylän kaamospäivien tarkat päivämäärät, niin tänne tieto, kiitos.)

Jossain määrin tämä pimeys on lohdullista. Saa käpertyä kotiin ja olla vain. Nyt kun vielä saimme hankittua polttopuita ja avattua takkatulikauden, tuntuu siltä, että olen valmis vastaanottamaan kaamoksen. Tule tänne vain, pimeys, puske päälle koko voimallasi, minä kestän kaiken!

Näkymä työhuoneen ikkunasta tänään klo 11.03.

Näkymä työhuoneen ikkunasta tänään klo 11.03.

Meillä on nyt tuli takassa, hurraa!

Parasta kirkasvaloa pimeyttä vastaan: takkatulen loimu.

Lunta näkyvissä

Punainentupa

Täällä ollaan, perillä kohteessa. Kummallista, hassua, hullua. En vielä käsitä, että jään oikeasti asumaan tänne.

Eilen illalla sanoin hei hei kodilleni Helsingin Toukolassa ja hyppäsin muuttoavuksi lähteneen isäni kanssa Pasilasta yöjunaan. Pakettiauto pakattiin autovaunuun. Sitten puksuttelimme halki Suomen, ja aamulla heräsimme Rovaniemellä.

Rovaniemi

Rovaniemeltä matka jatkui eteenpäin kohti pohjoista pakettiautolla. Reilut puolitoista tuntia myöhemmin olimme perillä.

Nyt ihmettelen, mihin asentoon elämä täällä mahtaa asettua. Yritän kovasti olla suunnittelematta liikoja, antaa elämän kuljettaa. Helppoa se ei kyllä ole, myönnän.

Onneksi on viisaita ajattelijoita, joiden sanojen äärelle voin kääntyä silloin, kun itseltä meinaa kadota ajatus, miksi oikein päätin tulla tänne. Tänään sain apua Brenda Shoshannan Zen ja rakastumisen taito -kirjan sanoista:

”Kun keskittyneesti otamme vastaan kaiken, mitä elämä tuo tullessaan, tulee jokaisesta päivästä sopiva päivä rakastua elämään kaikkinensa, löytää loputtomiin hämmästyksen aiheita, lempeyttä, ystävyyttä ja leikkisyyttä.”

Siinäpä se. Hämmästellään.