Työtä, työtä, työtä tehdään

Mitä sinä siellä pohjoisessa oikein teet, kysyi moni kohtaamani tuttu viime Helsingin-reissulla. Hyvä kysymys. Siksipä ajattelin vähän esitellä joitakin tekosiani.

Työskentelen siis freelancetoimittajana, itseni työllistäjänä, ja kirjoitan pääasiassa lehtijuttuja. Olen myös tehnyt yhden nettitestin ja arvioinut erään käännöslehden suomen kieltä (siinäpä oli muuten hauska, erilainen homma!). Isoin osa leivästä tulee aikakauslehdistä ja asiakaslehdistä. Avustan myös lappilaisten pää-äänenkannattajaa, maakuntalehti Lapin Kansaa.

Omat_jutut01

Työni ansiosta olen päässyt tutustumaan lappilaisiin ihmisiin ja elämään Lapissa. Olen kuullut erilaisia elämäntarinoita ja kirjoittanut niistä. Tässä muutama esimerkki:

Reppari Lokasta Apu-lehdessä 19/2015 (7.5.)

Reppari Lokan kylästä Apu-lehdessä 19/2015.

Elämänmuutostarina Inarista Voi Hyvin -lehdessä 2/2015.

Elämänmuutostarina Inarista Voi Hyvin -lehdessä 2/2015.

Henkilökuva taiteilija Helena Junttilasta ja pariskuntahaastattelu taiteilija Kaija Kiurusta ja tutkija Timo Helteestä Lapin Kansassa.

Henkilökuva taiteilija Helena Junttilasta ja pariskuntahaastattelu taiteilija Kaija Kiurusta ja tutkija Timo Helteestä Lapin Kansassa.

En kuitenkaan kirjoita pelkästään lappilaisista tai Lapin asioista. Kirjoitan myös niin sanottuja yleisaihejuttuja ja ilmiöjuttuja, jotka eivät ole sidottuja mihinkään tiettyyn paikkaan. Tästä esimerkkinä helmikuun Divaani-lehdessä ilmestynyt juttuni putkiremonttiasuntojen ostamisesta ja toukokuun Trendi-lehteen ideoimani juttu boreout-ilmiöstä (boreout = työssä tylsistyminen). Niiden molempien lähtökohtana oli omakohtainen kokemus.

Divaani 2/2015 (vas.) ja Trendi 5/2015.

Divaani 2/2015 (vas.) ja Trendi 5/2015.

Aivoitukseni pääsivät myös Trendi-lehden Instagram-päivitykseen.

Aivoitukseni pääsivät myös Trendi-lehden Instagram-päivitykseen.

Olen aiemmin työurallani työskennellyt toimituspäällikkönä, tuottajana ja toimitussihteerinä ja niissä hommissa tilannut juttuja freelancetoimittajilta. Nyt olen siirtynyt aidan toiselle puolelle: tyypiksi, joka vastaa tilauksiin. Se on ollut jännittävä, mielenkiintoinen ja osin pelottavakin matka. Koska olen itse toiminut tilaajana, tiedän, mitä siellä päässä odotetaan, ja siksi toisinaan minulla on ollut juttuja kirjoittaessa valtavat suorituspaineet: olen halunnut vastata odotuksiin, joita toisessa päässä olen ajatellut olevan. Nyt yritän opetella relaamaan ja suhtautumaan odotuksiin rennommin. Olen nimittäin ymmärtänyt, ettei tästä hommasta tule pitkällä tähtäimellä mitään, jos mietin liikaa muiden odotuksia. Teen toki juttuja kirjoittaessa aina parhaani, mutta pyrin pääsemään eroon liiallisista (ja oman pään sisäisistä) paineista. Opettelua tämä kaikki.

On mahtavaa päästä juttukeikoille ja tavata ihmisiä, mutta toisinaan iskee kaipuu minulle niin rakasta editointityötä kohtaan. Onneksi pääsen toteuttamaan editointi-intohimojani uudessa vapaaehtoistyössäni Suomen Joogalehden päätoimittajana. Pesti on uusi, ja ensimmäinen päätoimittaamani lehti ilmestyy muutaman viikon kuluttua. Jännittää, miten lehden lukijat ottavat sen vastaan.

Mainokset

Levoton mieli

Tiedättekö niitä työpäiviä, kun tuntuu, että kaikki asiat jumittavat paikoillaan eikä mikään etene oikein minnekään? Sellaiset päivät ovat kovin turhauttavia, ja olen aina ollut huono sietämään niitä, mikä johtunee jonkinlaisesta tehokkuusajattelusta – siitä, että aina pitäisi mukamas olla niin kovin tehokas ja työskennellä joka työpäivä täysillä, ja sitten kun siihen ei aina pysty (mikä väistämätöntä!), potee jonkinlaista olemisen sietämätöntä levottomuutta ja ärtyneisyyttä.

No, jotakuinkin sellaisissa tunnelmissa olen viettänyt nyt muutaman päivän.

Ei ole auttanut muu kuin vetää syvään henkeä ja todeta, että eipä tässä mikään auta. Näin on nyt ja huomenna päivä on uusi (ja ehkä parempi) ja sitä rataa.

Niinpä päätin tänään kesken päivän ottaa ja lähteä pienelle kävelylle. Ja mikäs siinä oli kävellessä, koska ulkona oli TÄYDELLINEN talvipäivä. Sellainen miinus viisi astetta, talviauringon paistetta ja puhtaan valkoinen hanki. Linnut lauloivat titityytä.

Talvi02

Olen lueskellut levottomuuteen stoalaisfilosofi Marcus Aureliuksen (121–180) mietteitä. En ole mitenkään kovin syvällä stoalaisessa filosofiassa, mutta se, mitä siitä tiedän, on aina puhutellut minua. Aureliuksen lisäksi tunnettuja stoalaisajattelijoita olivat sellaiset herrat kuin Epiktetos (55–135) ja Seneca (4–65). Jotenkin heidän mielentyyneyttä ja elämän vastoinkäymisten hyväksymistä painottavat ajatuksensa rauhoittavat minua. Esimerkiksi Epiktetos on todennut jotenkin näin: ”Älä vaadi, että asiat tapahtuvat niin kuin sinä toivot, vaan toivo niiden tapahtuvan niin kuin ne tapahtuvat.”

Siinäpä opettelemista koko elämäksi.

Lumenpaino

”… ensinnäkin, että todellisuus ei tarraa kiinni sieluun, vaan lepää ulkopuolella liikahtamatta, ja häiriöt ovat peräisin yksinomaan sisäisestä käsityksestä; toiseksi, että kaikki, minkä näet, muuttuu hetkessä eikä enää ole – ja miten paljon muutoksia olet jo itsekin saanut kokea. Mieti tätä jatkuvasti. Maailma on muutosta, elämä käsitystä.”
– Marcus Aurelius teoksessaan Itselleni.

Kaukana täydellisestä

Ennen tänne muuttoa ajattelin, että freelancerina ehdin hyvin joogata aamuisin, käydä kävelyllä (tai ehkä jopa hiihtämässä!) päivisin ja tehdä työpäivistäni kaiken kaikkiaan juuri sellaisia, kuin olen aina haaveillut (lue: täydellisiä). Toisaalta taisin myös pelätä, ettei minulla olisi täällä tarpeeksi tekemistä. Että tylsistyisin totaalisesti tekemisen puutteen vuoksi.

Kuinka väärässä olinkaan kummankin skenaarioni kanssa.

Aivan liian monena päivänä vain istahdan aamupalan jälkeen koneen ääreen, alan naputtaa jotakin työjuttua, joka imaisee minut mukaansa, ja hups-heijaa, kello näyttää yhtäkkiä kahtatoista, olen yhä yövaatteissa ja minun on kauhean nälkä. Vaihdan päivävaatteet, lämmitän äkkiä jääkaapista jotakin vanhankertausta, syön pikaisen lounaan ja jatkan naputtamista. Pian kello onkin jo neljä tai viisi, ja minä ihmettelen, että tässäkö se päivä taas hurahti. Että enpäs ehtinyt tänään(kään) joogata tai käydä kävelyllä, mutta ehkä huomenna sitten…

On tämäkin nyt taas.

Positiivista on ollut, että ainakaan yhtään tylsää hetkeä ei ole toistaiseksi tullut vastaan. Ei ole tarvinnut vielä kertaakaan miettiä, mitähän sitä tänään tekisi (ja jos tulisi, niin aina olisi tietenkin mahdollisuus mennä tekemään lumitöitä, koska nehän eivät lopu täällä koskaan).

Silti elättelen yhä toivetta, että saisin korjattua päivärutiinini paremmiksi enkä vain syöksähtäisi aamulla koneen ääreen ja jämähtäisi siihen koko päiväksi. Haluan ehtiä nauttimaan ihanista kevättalven päivistä nyt, kun päivät alkavat vähitellen pidentyä ja aurinko paistaa.

Nautinnollisia päiviä itse kullekin!